Kansainvälisiä kohtaamisia

Tämä postaus on nyt vähän viivästynyt, sillä olen ollut viimeiset kaksi viikkoa flunssassa. Tapani mukaan en suostunut helpolla jäämään kotiin lepäämään, joten vietin viime viikonloppuna muutaman päivän kotona peiton alla kuumeessa. Tiistaina viimein pakotin itseni lääkäriin, samaan sairaalaan kuin aikaisemmin, ja olen nyt pari päivää kovasti uskonut lääkkeiden parantavaan voimaan. Lääkäri lupasi, että kolmessa päivässä paranen, muuten pitää tulla takaisin. Toivotaan kovasti että huomenna olisin siis jo terve, vaikka kieltämättä vähän huonolta näyttää.

Sairaalakäynnistä haluan jakaa teille vielä sen verran, että tällä kertaa sain odotella laboratoriotuloksia kaksi ja puoli tuntia, joten päätin käydä tarkastamassa sairaalaan kahvilan. Seurasin heti aulasta näkyviä kylttejä kohti kahvilaa. Hetken kuluttua selvisi, että kahvila onkin viidennessä kerroksessa, eikä rakennuksessa tietenkään ole hissiä (toisaalta en tiedä uskaltaisinko käyttää hissiä vaikka sellaisen löytäisinkin). Portaiden kävely oli tässä retkessä kaikkein mielenkiintoisin osa. Sairaalan portaista nimittäin yksikään askelma ei ollut muiden kanssa samanlainen. Toisin sanoen portaiden kulkemiseen ei saanut minkäänlaista rytmiä, sillä ikinä ei osannyt arvioida kuinka kaukana seuraava askelma on. Itse kahvila olikin sairaalan katolla, osittain katettu mutta suurimmaksi osaksi taivasalla. Ihan miellyttävää sinänsä. Istuskellessani limsaa juoden katselin samalla kuinka työmiehet (kyllä, monikossa) yrittivät saada naulakkoa kahvilan seinään. Ei ollut ensimmäinen kerta täällä kun paikallisten työskentelystä tulee mieleen hölmöläiset tai tsekkiläiset Pat&Mat, mutta tällä kertaa oikeastaan vähän harmitti etten kuvannut toimintaa alusta loppuun.

Nopeasti napattu kuva portaista, joiden yksikään askelma ei ollut muiden kanssa samanlainen.

Näkymä portaikosta. Kyllä mulle tuollainen asunto kelpaisi.

Viime viikolla, ennen kuin flunssani yltyi kovin pahaksi uhmasin terveyteni hollantilaisten kuurojen vuoksi. Hollantilainen Ethiopia Deaf Experience 2 -ryhmä vieraili maassa viikon ajan, ja he kävivät tutustumassa kaikkiin mahdollisiin kuurojen tapahtumiin, järjestöihin ja ylipäätään paikkoihin missä kuuroja täällä on. Maanantaina Robel oli kutsunut minut tapaamaan ryhmää Kuurojen liiton tiloihin, mutta aikatauluni pettivät enkä ehtinyt lähteä ajoissa. Hyväksi onnekseni kuitenkin törmäsin ryhmään sattumalta yliopistolla ja ehdin jutella jonkin aikaa heidän kanssaan. Ryhmällä oli mukana kaksi tulkkia, ja ryhmän käydessä tutustumassa yliopiston viittomakielenlaitoksen kuurojen opiskelijoiden omaan luokkaan, toinen tulkeista pyysi minua viereensä varmistamaan että hän osaa spiikata etiopialaisia kuuroja oikein :)

Torstaina yliopiston kuurot opiskelijat kertoivat lähtevänsä tapaamaan hollantilaisia, ja tietysti minä halusin mukaan. Ryhmän löytäminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä jokaisella kuurolla tuntui olevan eriävä käsitys siitä missä ryhmä on tai miten sinne on parasta mennä. Lopulta joku sai kaveriltaan kuvaviestinä vahvistuksen, että varmasti oikeasti on ryhmän kanssa samassa paikassa, ja pääsimme etenemään oikeaan suuntaan. Matkalla eräs huonokuuloinen manasikin minulle että kuurojen kanssa kulkeminen on aina hankalaa, kuulevien kanssa kaikki on kuulemma helpompaa... Perillä hollantilaiset ja etiopialaiset kertoivat ensin vuorotellen vitsejä ja tarinoita, ja huomasin sekä vitsien että tarinoiden olevan aivan samoja kuin Suomessa kerrottavat. Kahvin jälkeen siirryimme ulos pelaamaan erilaisia seurapelejä, jotka nekin olivat ainakin suurimmaksi osaksi samoja niin hollantilaisten, etiopialaisten kuin suomalaistenkin kuurojen keskuudessa.

En tiedä miksi tätä peliä kutsuttaisiin, mutta tiedätte varmaan idean.

Jakauduimme kahteen ryhmään, ja onneksi kaikki paikalliset kaverini olivat kanssani samassa ryhmässä. En siis tiedä yhtään keitä tässä kuvassa on :)

Hollantilaiset lähtivät sunnuntaina, ja tällä viikolla oli itävaltalaisten vieraiden vuoro. Satuin viime viikolla istumaan yliopiston luonaskahvilassa samassa loosissa kahden valkoisen kanssa. Kuulin kuinka heidän oppaansa selitti opiskelleensa Suomessa ja sattui mainitsemaan Joensuun olevan "melkein Lapissa". Vaikken yleensä muiden asioihin puutu, suomalaisena en tietenkään voinut hyväksyä tällaista valhetta ja mainitsin seurueelle olevani Suomesta ja että Joensuu ei todellakaan ole "melkein Lapissa", vaan itärajalla Venäjän naapurissa. Aloimme keskustella mm. Addisissa olomme syistä ja nämä valkoiset kertoivat olevansa itävaltalaisia yliopisto-opettajia opettajavaihdossa. He kutsuivat minut tapaamaan heitä keskiviikkoaamuna toistaiseksi epämääräiseen paikkaan. Keskiviikkona siis etsin heidät käsiini ja istuin paikallisten erityispedagogiikan jatko-opiskelijoiden seuraan kuuntelemaan itävaltalaisten esittelevän tutkimuksiaan.

Luennon jälkeen naiset pyysivät minut lounaalle kanssaan, ja minulle selvisi miksi minut oli pyydetty mukaan. Hyvin hierarkinen ja jäykkä yliopistomaailma ei ollut täysin Sandran ja Gertrudin mieleen, ja he halusivat mieluummin rentoutua minun kanssani. Viittomakieli ja kuurot kiinnostivat myös erityispedogogiikan tohtoreita, joten tarjouduin esittelemään heidät kavereilleni. Keskiviikkoilta menikin siis mukavasti tulkatessa itävaltalaisten puhuman englannin ja kavereideni viittoman etiopialaisen viittomakielen välillä. Toki ehdin iltapäivällä hetken harjoitella kun satuimme Sandran ja Trudelin kanssa keskelle kuuroja ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Kuten myös molemmille tulkkaukseni osapuolille selitin, sekä englanti että etiopialainen viittomakieli ovat minulle vieraita kieliä ja tämä väistämättä vaikuttaa tulkkaukseni laatuun, mutta oli kuitenkin mukava huomata että ajoittain pystyin tulkkaamaan hyvinkin sujuvasti ja helposti. Täytyy enää toivoa, että muistan edes jotain suomalaisesta viittomakielestä tullessani takaisin. Toisaalta eilen vietin sattumalta puolitoista tuntia opettaen etiopialaisille kuuroille suomalaisia viittomia. Olin tullut kaverini kanssa yliopiston vammaisten opiskelijoiden keskukselle ihan vain kuluttamaan aikaa. Olin juuri alkanut kirjoittaa tekstiviestiä, kun ensimmäinen kuuro halusi huomioni ja halusi viittoa minulle osaamiaan suomalaisia viittomia. Ennen kuin huomasinkaan, olin kuurojen ympäröimä ja kaikki halusivat vuorollaan kysyä miten jokin asia viitotaan. Parhaimmillaan seitsemän kuuroa viittilöi samaan aikaan minua katsomaan kohti voidakseen kysyä (eli jotenkuten englanniksi sormittaa) miten jokin asia viitotaan Suomessa. Ruokatunti onneksi pelasti minut, sillä kyseleminen ei todellakaan osoittanut hiipumisen merkkejä.

Toivottavasti joku alemman vuosikurssin opiskelija lukee blogiani, sillä voin kertoa että tänne kannattaa tulla vaihtoon. Kuurot nimittäin itse sanoivat että haluavat oppia suomalaista viittomakieltä voidakseen sitten tulevaisuudessa kommunikoida tänne tulevien opiskelijoiden kanssa :) Kannattaa toki Suomessa jo harjoitella ASL:ää, sillä etiopialainen viittomakieli on kuurojen mukaan edelleen 50% samanlaista ASL:n kanssa. Suomalainen viittomakieli taas koetaan täällä vaikeaksi, ja tosiaan vain muutamat yksittäiset viittomat ovat samoja. Itse kuitenkin olen onnistunut tyydyttävästi kommunikoimaan täällä jo muutaman viikon jälkeen, ja nyt kuurot sanovat minun viittovan hyvin.

Kulttuurieroja

Nyt on päästy kulttuurishokissa siihen vaiheeseen, kun asiat alkaa vituttaa. Tämä saattaa johtua myös siitä, etten ole tehnyt varsinaisesti mitään kovin uutta ja jännittävää, vaan olen keskittynyt työntekoon yliopistolla. Valitettavasti kuitenkin yliopistolle pääseminen edellyttää taksin käyttämistä, missä vituttaa se, että auto on aina pakko tunkea aivan täyteen ihmisiä, pysäkillä saatetaan odotella vartti vielä yhtä asiakasta, vaikka autollinen ihmisiä haluaisi vain päästä jo kotiin. Toisaalla taas ihmiset joutuvat jonottamaan odottaessaan taksia, mutta taksin saapuessa jonotus ja kaikki muutkin käytöstavat unohtuvat, kun ihmiset tunkevat väkisin toisiaan tuuppien sisälle. Yliopistolla maksavien asiakkaiden ruokalassa (opiskelijoilla on kaksikin omaa ruokalaa, joissa saavat ateriansa ilmaiseksi) on vähän sama meininki. Kassaneidillä ei ole mikään kiire, kymmenien ihmisten jonottaessa saatetaan ihan rauhassa käydä hoitamassa muita asioita ja palata takaisin kassalle kun siltä tuntuu. Ihmiset kuitenkin jonottavat kassalle nätisti kaikessa rauhassa ja jono kassalta ruuanjakotiskille on myös siisti ja rauhallinen. Tiskille saavuttaessa jälleen kerran tavat unohtuvat ja ruoka-annoksia hamutaan mistä milloinkin vaan voisi vähän nopeammin annoksensa saada. Tämä on melko yleinen ilmiö, että suurin osa jonosta osaa käyttäytyä, mutta päämäärän lähestyessä yhtäkkiä kiilaaminen onkin ihan ookoo ja omia seteleitä ollaan tunkemassa kassaan vaikka kesken toisen ihmisen asioinnin. En muista olenko valittanut asiasta täällä aikaisemmin, mutta useamman kerran on mennyt hermo tarjoilijoiden tai muun henkilökunnan vetkutteluun. Viimeksi tänään lähdin ravintolasta nälkäisenä pois, kun odotin tarjoilijaa ottamaan tilaukseni puoli tuntia. Yritin kaikki pehmeät keinot, huutamaan, viheltämään tai sormia napsauttelemaan en ryhtynyt, sillä hyvän maun ja käytöksen raja on näiden keinojen tällä puolella. 

Maksavien asiakkaiden ruokala on ainakin omasta mielestäni yksi viihtyisimmistä paikoista kampuksella.

Pasta-ateria on joka päivä lähestulkoon samanlainen, toisaalta se maksaa 15 birriä. Huomaa ranskalaiset pasta-annoksen päällä.

Näihinkin pieniin seikkoihin tulen varmasti pian taas tottumaan, enhän edes ärsyyntynyt niistä ensimmäisten viikkojen aikana!

Papaija-avokado -mehu on ehdoton lempparini, eikä siinä ole mitään ärsyttävää!

 

Yliopistolla hengaamisessa ei muutoin ole juuri mitään moitittavaa. Opetuksen laatu on ollut paikoin jopa oikein hyvä. Sain yliopistolta taas uuden hyvän kuuron kaverin Birhanun. Birhanun kanssa näemmä käytännössä joka päivä, sillä tämä haluaa hengata kanssani aina kun olen yliopistolla, ja loukkaantuu jos saa tietää että olen ollut paikalla kertomatta hänelle. Olen yhdellä kurssilla ollut myös Birhanun kirjoitustulkkina. Alunperin, kun Birhanu kertoi että opiskelu kyllä kiinnostaa mutta tulkkia ei pyynnöistä huolimatta saa, ajattelin vain tiedustella mahdollisesta kirjoitustulkkauksen saatavuudesta. Koko käsite oli kuitenkin Birhanulle ja muillekin aivan tuntematon, joten päätin käytännössä näyttää mitä tarkoitan. Birhanu ja hänen kaksi kuuroa luokkakaveriaan ihastuivat tulkkaukseen totaalisesti ja pyysivät minua jatkamaan. Vaikka Suomessa olenkin vielä opiskelija ja tiedän että opiskelijan tulkkaaminen yksin on epäeettistä, yritin ajatella asiaa Etiopian näkökulmasta. Täällä ei edes tiedetä mitä kirjoitustulkkaus on. Täällä ei siis toisin sanoen edes ole ammattilaistulkkeja. Minun tulkkaukseni ei toki ole täydellistä, mutta se on parasta mitä opiskelijoilla on tällä hetkellä saatavilla. Muistan myös aina muistuttaa tulkkeeni epätäydellisyydestä ja siitä että olen vielä opiskelija, mutta verrattuna toiseen vaihtoehtoon ymmärrän ettei tämä poikia haittaa. Olen lisäksi kertonut kuinka paljon tulkki Suomessa saisi samasta hommasta rahaa, jotta asia osataan laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Lisäksi olen parhaani mukaan yrittänyt esitellä kirjoitustulkkauksen ideaa myös yliopiston henkilökunnalle, jotta käsitteestä voisi täälläkin joskus muodostua konkreettinen ammattinimike. Tähän asti paikallinen ratkaisu on ollut notetaker, eli eräänlainen muistiinpanojen tekijä. Kävin istumassa luennolla, jolla kuuroille opiskelijoille kerrottiin notetakereista. Kun viittomakielen tulkkeja ei kerran ole saatavilla, pyytävät kuurot kuulevia opiskelukavereita tekemään muistiinpanoja heidän puolestaan. Käytäntö ei ilmeisesti ole kuurojen keskuudessa kovin suosittu, mutta hämmentävän pitkälle asiaa on ajateltu. Kuuroille opiskelijoille kerrottiin mihin asioihin kiinnittää huomiota hyvää muistiinpanojen tekijää etsiessä, ja mitä vaatimuksia muistiinpanoille pitää asettaa. Notetakereilta mm. odotetaan että he muuntavat kielen yksinkertaisemmaksi ja selittävät vaikeat asiat auki. Saatan olla hieman puolueellinen, mutta mielestäni kirjoitustulkkaukselle olisi tässä valtava kysyntä. Sen sijaan että joku tekee muistiinpanot kuuron puolesta ja kuuro opiskelija vain istuu luennolla odottamassa että aika kuluu, voisi opiskelija kirjoitustulkkauksen avulla päästä lähes tasavertaiseen asemaan kuulevien kanssa, mikä toki vaatii enemmän töitä opiskelijan puolelta.

Yliopistolla ainakin yritetään panostaa tasavertaisuuteen ja asennekasvatukseen.

Keskustelimme asiasta Birhanun ja muiden kanssa. Ensimmäisellä luennolla en ollut osannut varautua asiaan, ja annoin periksi Birhanun pyytäessä saada tulostaa kirjoittamani. Yritin selittää asiaa hänelle ennen seuraavia luentoja, mutta vähän heikoin tuloksin. Kolmannen luennon jälkeen sain asian viimein perille. Aikaisemmin opiskelijat olivat tottuneet käyttämään notetakereita, jotka antoivat tekemänsä muistiinpanot opiskelijalle tunnin jälkeen. Vaati hieman selittämistä, että kirjoitustulkkaus ei ole muistiinpanojen tekemistä opiskelijan puolesta, vaan opiskelijan tulee itse tehdä muistiinpanot tulkkeesta lukemansa perusteella. Alunperin olin jo sanonut, että Suomessa kirjoitustulketta ei koskaan tallenneta tai tulosteta, mutta opiskelijat eivät tätä aivan ymmärtäneet. Nyt saimme sovittua, että minä tulkkaan tunnit, mutta muistiinpanojen tekeminen on opiskelijoiden vastuulla, ja aivan kuten muussakin tulkkauksessa, jos jotain ei ymmärretä tai ehditä kirjoittaa, siitä huomautetaan opettajalle ja pyydetään sama uudestaan. Koko ajan olen yliopiston henkilökunnalle, ja itse asiassa kuuroille itselleenkin sanonut, että tietysti viittomakielentulkkaus olisi kaikista paras ratkaisu kuurojen opiskelijoiden asioita parantamaan, mutta viittomakielentulkkeja on vaikea saada, pitäähän tulkin osata kaksi eri kieltä sujuvasti. Kirjoitustulkkaus on ainakin teoriassa helpompaa, ja siksi kirjoitustulkkeja olisi luultavasti helpompi saada paikkaamaan tulkkausvajetta sillä aikaa, kun parempaa vaihtoehtoa etsitään.

Edes viittomakielen tulkki ei ole täällä vielä varsinaisesti ammatti. Toki on muutamia, jotka viittomakieltä tulkkaavat työkseen, mutta minkäänlaista koulutusta tai pätevyysvaatimuksia sitä varten ei ole. Periaatteessa (ja myös käytännössä) kuka tahansa joka haluaa, voi toimia tulkkina. Pätevyysvaatimusten luomiseksi teen töitä opparini muodossa, mutta työ ei tietenkään lopu siihen. Kuulemma yliopisto on jo jonkin aikaa ajatellut viittomakielen tulkkauksen BA eli suomalaisittain kanditason tutkinnon perustamista, mutta tarvittava henkilökunta ei ole vielä kasassa. Koulutuksen puuttuessa tulkkien heikko laatu ei ole mikään ihme. Kuuroilta kuuleekin jatkuvasti esimerkkejä huonosta tulkkauksesta tai ylipäätään negatiivisia kommentteja tulkkeihin liittyen. Kuitenkin nyt vasta kirjoitustulkkaustilanteen jälkeen ymmärrän, että osasyy saattaa olla epärealistisissa odotuksissa ja nyt tiedän mitä eräs tapaamani kokenut Etiopiankävijä tarkoitti sanoessaan että täällä saatettaisiin tarvita myös tulkinkäytön koulutusta.

Näitä nimenomaan vammaisasennekasvatuskylttejä on vähän joka puolella.

 

Käytännön kautta tulkin käyttöä on toki ainakin täällä hankala oppia. Koko maassa arvioidaan olevan noin miljoona kuuroa, mutta tulkkien määrä lasketaan kymmenissä. Yliopistolla on vammaisten opiskelijoiden keskus, joka koordinoi mm. tulkkeja ja tarjoaa muita opiskelua tukevia palveluita. Keskuksessa työskentelee yksi päätoiminen tulkki, joka on opiskelijoiden käytettävissä sekä yliopistossa että sen ulkopuolella. Tulkin palkka on kuitenkin vain 100 birriä päivässä, ja hän suoraan sanoikin välillä ottavansa parempipalkkaisia keikkoja muualta ja jättää tulematta yliopistolle. Ymmärrettävästi häntäkin harmitti, että luennoille tilataan freelancertulkkeja, joille maksetaan 65 birriä/tunti. Kahden tunnin luennosta saa siis enemmän rahaa kuin koko päivän tulkkauksista ympäri yliopistoa ja kaupunkia, vaikkei 65 birrin tuntipalkka sekään kovin mairitteleva ole. Kun viime lukuvuonna yliopistossa oli 85 kuuroa opiskelijaa, ei yksi tulkki keskuksessa riitä mihinkään. Toki huomattava on, että lähes kaikki kuurot opiskelijat ovat kielenoppimisen jälkeen kuuroutuneita tai huonokuuloisia, joista suuri osa osaa lukea huulilta ja puhuu itse. Kaiken kuulemani jälkeen ymmärränkin hyvin, miksi huuliltaluku ja puhuminen on monen mielestä tulkinkäyttöä helpompi ja parempi vaihtoehto. Olen myös tavannut muutamia syntymäkuuroja, jotka pääsivät opiskelemaan, mutta lopettivat, sillä eivät ilman tulkkeja pysyneet muiden tahdissa. Jo pelkästään yliopistoon pääseminen on ollut saavutus sinänsä, sillä vielä muutama vuosi sitten kuurojen koulut, joissa sai viittoa olivat harvassa, eikä oralistisella opetuksella voi kummoisia oppimistuloksia odottaa. Lisäksi yleinen tietoisuus tulkkien puutteesta ei juuri motivoi hakemaan yliopistoon, kukapa haluaisi tuhlata monta vuotta tunneilla väkisin istuen kun työllistymisnäkymät ovat varsin samat koulutuksesta riippumatta.

Kampus on hyväksi onneksi äärimmäisen vehreä ja siksi melko viihtyisä.

Yliopistolla on myös puisto, jossa kasvaa palmuja!

Ja sitten pirteämpiin aiheisiin :) Viime sunnuntaina päätin pitää kavereilleni Birhanulle, Mulelle ja Robelille brunssin. Olin miettinyt asiaa jo jonkin aikaa, mutta lauantaina viimein päätin asiasta ja kulutin koko päivän juoksemalla ympäri kaupunkia ostamassa tarvikkeita (ja hakemassa rahaa, sillä automaatti jota yleensä käytän ei tällä(kään) kertaa toiminut). Valikoimat eivät täällä ole mitenkään päätähuimaavan laajat, joten yleensä joudun hakemaan yhden asian yhdestä paikkaa ja toisen toisaalta. Tällä kertaa minua hämmensi kuitenkin sokerin saatavuuden vaikeus. Sokeria kulutetaan täällä aivan tolkuttomia määriä, mutta en itse löytänyt sokeria myynnissä kahdesta kaupasta tai markkinoilta. Lopulta kysyin vakiokioskiltani sokeria vedenoston yhteydessä. Aluksi tuttu kioskinpitäjä sanoi ettei sokeria ole. Minun piti kuitenkin ostaa kaikenlaista muutakin, ja lopuksi tyyppi lähestulkoon kuiskasi että voisin sittenkin saada puoli kiloa sokeria. Tämä kävi minulle, jolloin sokeria kauhottiin salamyhkäisesti ja ympärille vilkuillen mustaan muovipussiin. Hintaa ei suoraan suostuttu kertomaan, vaan sanottiin että kaikilla kioskinpitäjillä ei ole sokeria myynnissä ja tämäkin kioski olisi parempi pitää omana tietonaan. Lopuksi laskeskelin yhteissummasta, että puoli kiloa sokeria oli maksanut 8 birriä. Ensinnäkin, ihme diilaamista noinkin arkisella tuotteella ja luulisi sen sitten olevan huomattavasti kalliimpaa, jos sen ostamiseksi pitää nähdä näin paljon vaivaa :D

Jouduin lisäksi heräämään sunnuntaina aamulla aikaisin, sillä Birhanu ei tiennyt missä asun, joten lupauduin hakemaan hänet yliopistolta. Brunssini menussa oli perunasalaattia, "hampurilaisia" tofulla, hummuksella ja hernelevitteellä, lettuja, mehuja ja muutamia hedelmiä. Lähestulkoon pelkkää injeraa päivittäin syövät kaverit eivät makuelämyksistä vaikuttaneet olevan mitenkään tajuttoman innoissaan, mutta uusia kokemuksia ainakin tuntui riittävän. Kutsuin kotiini siis kolme suurinpiirtein ikäistäni paikallista jätkää. Kukaan ei ollut aikaisemmin tehnyt ruokaa. Pyysin erästä vieraistani auttamaan ruuanlaitossa ja hän kysyi miten paprika leikataan (sitä ennen toki keskusteltiin siitä mikä paprika on, sillä sellaista ei oltu ennen nähty). Soijatuotteet olivat toki ymmärrettävästi uusia, mutta niin oli myös lettujen teko ja paputahnat. Greippejä ei kukaan ollut maistanut, mutta minulle osattiin opettaa miten papaija avataan. Aika monesta vihanneksesta ja hedelmästä sanottiin suoraan että en syö sillä en tykkää.

 

Lettu on hyvää, letusta kaikki tykkää.

Kaiken jälkeen pojat osasivat toki nauraa omille rajoituksilleen ja naureskelivat että voisivat kutsua valkoisia brunssille, jossa on tarjolla vain ja ainoastaan injeraa :)

Kävin vähän hummaamassa

Männäviikolla ei kauheasti taaskaan mitään maailmaa mullistavaa tapahtunut, sillä tavalla on arki asettunut minunkin elämään täällä. Olen hengaillut pääasiassa yliopistolla ja yritän keksiä luovia tapoja saada lisää olennaista tietoa irti kavereistani.

Nyt ajattelin kuitenkin kertoa teille vähän enemmän tästä kaupungista. Ensimmäinen mieleentuleva asia on ihmisten määrä. Kaikkein uskottavimmalta kuulemistani arvioista kuulostaa kuusi miljoonaa ihmistä, joista neljällä miljoonalla on paperit ja parilla miljoonalla ei. Villeimmät arviot ovat kuitenkin liikkuneet yhdeksän ja kymmenen miljoonan paikkeilla. Näistä ihmisistä kaduilla ja ylipäätään yhtään missään liikkuu lähinnä nuoria miehiä. Alle 25-vuotiaita on suurin osa väestöstä, ja vaikka tyttöjä ja poikia täälläkin syntyy suurinpiirtein yhtä paljon, noin 80% ihmisistä tuntuu olevan nimenomaan miehiä. Naiset sen sijaan ovat kotona, joko omassa tai jonkun muun kotona palvelemassa. Ne naiset, joilla on mahdollisuus poistua kotoa ovat kyllä näennäisen itsenäisiä, mutta enemmän asiasta tietävät kertovat että todellisuus on toinen.

Ulkonäkö on paikallisille tärkeä. Ihmisiä kuulemma arvostellaan ja arvotetaan mm. pukeutumisen suhteen, ja sen kyllä huomaa. En tiedä olenko nähnyt vielä ketään joka vaikuttaisi yhdentekevältä ulkonäkönsä suhteen, jos vaatteet ja olemus ylipäätään eivät ole huolitellut, on kyse köyhyydestä.  Pelkät vaatteet eivät kuitenkaan välttämättä tee ihmistä kauniiksi, mutta sen suhteen ei paikallisilla tunnu olevan huolta. Täytyy sanoa että eräs lehtoreistani oli oikeassa muistellessaan, että etiopialaiset ovat toinen toistaan kauniimpia. On täällä toki ei-niin-kauniitakin ihmisiä, mutta tähänastisen perusteella voin kyllä allekirjoittaa sen että huomattavan suuri osa paikallisista on ollut hyvin onnekas geeniensä suhteen. Monet vaikuttavat myös äärimmäisen itsevarmoilta madellessaan hitaasti pitkin katuja. Tämä kyllä luultavasti johtuu yksinkertaisesti siitä että järjestään kaikki paikalliset kävelevät  _äärimmäisen_ hitaasti. Kuulemma kyse on paikallisesta aikakäsityksestä, siitä että kenelläkään ei ole minkäänlainen kiire yhtään minnekään. Itseasiassa tätäkin kirjoittelen yliopistolla, sillä opettaja ei ilmestynyt tunnille ja aikaa siis on. Odottelimme opiskelijoiden kanssa luokassa noin 40 minuuttia ennen kuin kaikki päättivät luovuttaa, jonka jälkeen näimme opettajan juttelevan jonkun kanssa laitoksensa pihalla.

Vaikka kaupungin väestö koostuu tilastollisesta epärealistisesta määrästä toinen toistaan kauniimpia miehiä, on homoseksuaalisuus maassa laitonta. En tiedä millä perusteella homoseksuaalisuudesta ihmisiä tuomitaan, mutta rangaistus siitä voi olla useita vuosia vankeutta. Myös ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa homopareja välttämästä julkisia hellyydenosoituksia. Tämä ei kuitenkaan estä ihmisiä olemasta läheisiä toisilleen, sillä aivan joka päivä ja joka paikassa näkee miehiä pitämässä toisiaan kädestä. Täällä kyse on siis ystävyyden osoituksesta. Myöskään esimerkiksi sylikkäin istuminen ei tunnu olevan kiellettyjen asioiden listalla. Valkoisen ihmisen tervehtiminen tuntuu olevan monille hyvin tärkeää, ja varsin usein vastaantulevat miehet iskevät minulle silmää. Välillä joidenkin "parien" oleminen kyllä vaikuttaa hyvinkin hellältä ja joskus jopa seksuaaliselta, mutta kai paikalliset sitten itse tietävät missä täällä menee hyväksyttävän käytöksen raja.

Etiopialaiset ovat myös hyvin uskonnollista kansaa. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä on ortodokseja ja kolmasosa muslimeja. Muslimiväestön osuus kuitenkin kasvaa, sillä he lisääntyvät enemmän. Kirkkoja riittää varmasti jokaiselle tarpeeksi, ja yritysten mainokset takseista ostoskeskuksiin julistavat Jeesuksen hyvyyttä. Myös lähestulkoon jokainen tapaamani paikallinen on avoimesti ja ylpeästi uskovainen; kuurojen tekstiviesteissä toivotetaan lähes joka kerta Jumalan siunausta, facebookprofiilit ovat täynnä Jeesusta ja oman uskonnollisuuteni on ollut aina ensimmäisten kysyttävien asioiden listalla. Pari kertaa on sattumalta tullut homous keskustelussa puheeksi, ja eräs kaverini kertoi Jumalan vihaavan homoja ja homojen joutuvan helvettiin, toinen kaverini kertoi ettei haluaisi muuttaa ainakaan Espanjaan kun siellä on homoja niin paljon ja homous on yleisesti hyväksyttyä. Voi olla että olen itse jotenkin herkkä näille teemoille, mutta sanoisin että homouden ja uskonnollisuuden suhteen täällä ollaan kyllä pahemman kerran itsepetoksen vallassa.

Vaikka ihmisiä on paljon, ei pelkoni suurista väentungoksista kuitenkaan ole osoittautunut todeksi. Sen sijaan että täällä olisi paljon ihmisiä yhdessä paikassa, täällä on ihmisiä ylipäätään aivan joka paikassa. Kerran huomasin hätkähtäväni, kun tajusin että edessäni kadulla ei sataan metriin ollut ketään. En oikein edes osaa sanoa miten ihmiset täällä aikatauluttavat kulkemisensa, mutta jotenkin ihmisiä on tulossa ja menossa jatkuvana virtana. Voi tietysti olla etteivät ihmiset ole varsinaisesti menossa minnekään. Ajaessamme kohti Addisia kuuden jälkeen pimeällä huomasin ihmisiä olevan myös tasangolla keskellä ei-mitään, pilkkopimeällä ilmeisesti menossa jonnekin.

Täällä kyllä toisaalta myös riittää paikkoja minne mennä. En osaa kertoa teille numeroita, mutta alla on havainnollistavat kartat sekä Addisista että Turusta, samassa mittakaavassa. Laitan tähän yhteyteen myös linkin omaan Addisin karttaani, johon olen merkinnyt itselleni olennaiset paikat. Jos itse yritätte etsiä paikkoja esimerkiksi Google Mapsista, varautukaa siihen että a) paikkaa ei todellisuudessa enää ole tai b) paikka on muuttanut ja kartassa on edelleen vanha sijainti. Paikoilla ei välttämättä ole varsinaista osoitetta, sillä kaupunki on kasvanut niin nopeasti ettei kaikilla kaduilla ole nimiä. Usein paikkojen sijainti ilmoitetaan läheisen tunnetumman rakennuksena suhteen. Ilmeisesti kaikista taloista on kuitenkin olemassa tieto, jolloin niille voidaan antaa talonumero. Tällöin osoitteen voi ilmoittaa esim. muodossa W21K12H234. W tarkoittaa Woredaa eli isompaa kaupunginosaa, K ilmeisesti joko pienempää kaupunginosaa tai sitten katua ja H on talon numero. Tästä ei kuitenkaan käytännössä ole hyötyä, sillä pienet kujat on niin täynnä taloja ja hökkeleitä plus niin sokkeloisia, että apua kysymättä ei edes paikalliset löydä perille. 

https://mapsengine.google.com/map/edit?mid=zTb9_Q8XWPrg.kjdQhLzswO-E&gl=fi

Muutama mainitsemisen arvoinen asia sijoittui loppuviikkoon. Torstaina tapasin Kynnyksen valokuvaajan Charlotan, joka on täällä tällä kertaa kuukauden. Lähdin Charlotan mukaan Women With Disabilities for Change:n (WWDC) toimistolle ripustamaan lauantaina olleen valokuvanäyttelyn teoksia seinille. Charlotta oli siis tekemässä projektia, jossa kuusi äärimmäisen köyhää lasta sai kamerat muutamaksi viikoksi, ja näyttelyssä jokaiselta lapselta on esillä kahdeksan kuvaa. Oli hauskaa saada pienesti auttaa projektissa, mutta mukavaa oli myös tavata WWDC:n pääjehu Alem. Charlotta puolestaan kertoi minulle suomeksi vähän enemmän järjestön meiningistä, joka oli minun korviini melkoisen jopa järkyttävää kuultavaa. Kaikkia työntekijöitä ei aina huvita tulla töihin, joskus asiasta ilmoitetaan, joskus ei. Syyt poissaoloille ovat välillä mitä mielenkiintoisempia, vaikka ainakin joissain tapauksissa on hyvin selvää että samoista hommista saa muualla paremmin rahaa, ja rahahan se on mikä kiinnostaa. Charlotta palaa Suomeen parin päivän päästä, mutta Alem kutsui minut joskus kotiinsa katsomaan miten injeraa tehdään. Voi siis olla että käyn keskenäni Alemin luona jossain vaiheessa.

Kuvat näyttelyn taiteilijoista.

Näyttelyn sommittelu oli Charlotan heiniä.

Perjantaina lähdimme ECDD:n Bethelin kanssa viikonlopuksi Hawasaan. Bethel (kuten itseasiassa myös ECDD:n Nati ja Liya) on Hawasasta kotoisin ja käy kotiseudulla aina kun mahdollista. Matkaa on kilometreissä 280 ja kulkupelistä riippuen se kestää 4-6 tuntia. Me olimme kulkemassa Selam-bussilla, joka on kuulemma vaihtoehdoista kaikkein mukavin. Bussin piti lähteä kello 13, mutta kun Bethel ja edelleen Hawasassa asuva paras kaverinsa Zion suvaitsivat saapua paikalle noin 12.45, kuulin ettei meillä ole edes lippuja. Edellisviikolla Bethelin isoäiti oli ollut käymässä Addisissa, ja silloin bussissa oli ollut tilaa, joten tytöt ajattelivat että siellä on varmaan nytkin. En aivan ymmärtänyt miten koko bussisysteemi toimii, mutta alunperin meille sanottiin että bussissa on vain kaksi ylimääräistä paikkaa. Sitten seurasi paljon odottelua, vähän lisää odottelua, ja sitten vielä odoteltiin vähän. Lopulta, kun bussi oli jo käynnissä ja ainakin näennäisesti valmis lähtöön, meille sanottiin että mahdumme kyytiin sittenkin. Kello 13.45 bussi viimein pääsi lähtemään, me kolme täyttämässä viimeisetkin paikat. 

Hawasassa oli kiva puu.

Apinoita oli vähän joka puolella.

Perillä Hawasassa majoituimme Bethelin isoäidin talossa, jossa Betty itse asui ennen muuttamistaan Addisiin. Nyt talo on melko tyhjä, sillä lapsenlapset ovat muuttaneet pois ja lapsistakin enää Bettyn eno käytännössä käy nukkumassa talossa. Yhdellä ihmisellä on kuitenkin kaksi palvelijaa, sillä normaalin palvelijan lisäksi isoäiti on luvannut pitää huolen toisesta, jolla ei ole muuta paikkaa minne mennä. Bethel on liikuntavammainen, ja hänellä oli ollut oma avustaja/palvelija. Palvelija oli muuttanut Bettyn kanssa Addisiin, mutta tuolloin kukaan ei tiennyt tämän olevan neljännellä kuulla raskaana. Tämä oli eronnut lapsen isästä jo raskausaikana, itseasissa ennen kuin mieskään tiesi raskaudesta. Avustaminen ei lapsen kanssa oikein onnistu, joten palvelija muutti takaisin Hawasaan. Hänen oma perheensä ei paikallisen kulttuurin mukaan hyväksynyt eronneen yksinhuoltajan asemaa, eikä kotiin siis voinut palata. Tästä syystä Bethelin isoäiti antoi palvelijan muuttaa lapsen kanssa taloon, ja nyt yhdellä ihmisellä on kaksi palvelijaa. Minulle on edelleen hyvin vaikeaa antaa palvelijan edes pestä vaatteitani, mutta Bethelin talossa saattoi tuskin edes ajatella haluavansa jotakin kun palvelija oli jo hakemassa tai tekemässä asiaa. Kaikkein vaivaannuttavinta oli ruokailutilanteessa se, että palvelija tulee sohvan ääreen pesemään ruokailijoiden kädet kannusta vettä kaatamalla. Yritin kuitenkin parhaani mukaan sopeutua ja käyttäytyä kuin muut, vaikka jatkossakin kyllä mieluummin toimin itsenäisesti kuin maksan toiselle ihmiselle asioiden tekemisestä puolestani.

Järvi oli kiva.

Apina hengaa minigolfradalla ja syö jotain.

Meidän piti olla Hawasassa vain yksi päivä, sillä pääsimme perille vähän yli kuusi illalla ja paluubussi lähtisi sunnuntaina kuudelta aamulla. Yhteen päivään oli etukäteen pakattu vaikka mitä tekemistä ja näkemistä, mutta todellisuus oli hyvin toisenlainen. Pääsimme aamulla lähtemään tuntia suunniteltua myöhemmin, ja keskustan halki kulkeneen "taksimatkan" jälkeen Bethel halusikin vain jäädä paikallisen järvenrantaresortin kahvilaan istumaan. Paikan päänähtävyys on toki järvi, mutta tunti rannalla istumista riitti minulle ja päätin jatkaa matkaa yksin. Hawasassa ei kulje samanlaisia takseja kuin täällä, vaan kolmipyöräisiä skootteritakseja, joiden nimi kirjoitetaan bajaje, mutta lausutaan enemmänkin "batachi". Bethelillä ja hänen paikallisilla kavereillaan on luottokuski Mesku, joka soitetaan paikalle aina kun on tarve liikkua. Pyysin siis Meskua viemään minut keskustaan, josta jatkoin matkaani kävellen. Kuulemma paikalliset eivät kävele minnekään ellei ole pakko. Totta on, että Hawasa on etelämpänä ja matalampana, joten aurinko on myös huomattavasti kuumempi. Välimatkan eivät ole kovin pitkät, kaupunki tuntui ja kartan perusteella näytti noin Turun kokoiselta, mutta nyt ymmärrän ettei kukaan halua vapaaehtoisesti kävellä ainakaan iltapäivän paahtavassa auringossa.

 

Yksinäinen bajaje.

Ilmeisesti bajajoiden pysäkki.

Söin myös italialaista passionhedelmäsorbettia.

Ehdin lauantaina nähdä järven, kahteen kertaan, paikallisen kuurojen yhdistyksen ja Bethelin isoäidin kodin lähellä olevan Zebra Grillin, jonka olennainen ominaisuus on se, että sen omistaa ECDD:n Bobin poika Myles perheineen. Tämä seikka osoittautui olennaiseksi, sillä kun illalla olisimme ostaneet liput aamulla lähtevään bussiin, kuulimme sen olevan aivan täynnä. Toinen vaihtoehto, Skybus, oli juuri sulkenut toimistonsa ja liikenteensä Addisin ja Hawasan välillä. Bethel tiesi Mylesin olevan kuitenkin sunnuntaina ajamassa Addisiin ja käski minun kysyä kyytiä. Bethel itse jäisi vielä henkilökohtaisista syistä Hawasaan. 

Järvellä oli pelikaaneja! En ehtinyt saada kaulapussista kunnon kuvaa ennen kuin ne lähtivät uiskentelemaan.

Näitä hengaili järvellä ja lenteli taivaalla aika paljon.

Mylesin kyyti oli oikea onnenpotku. Paikallisen meiningin mukaan illalla Zebra Grillissä Mylesin tavattuani hän kertoi perheen lähtevän ajamaan noin kahdeltatoista. Minä mahtuisin kahden aikuisen ja neljän lapsen lisäksi kuulemma kyytiin, sillä auto on niin iso. Hetken myöhemmin, syödessäni kasvishampurilaistani, Myles tulee pöytääni sanomaan että oikeasti he eivät mitenkään ehdi lähteä ennen puoli kolmea. Sain siis puolikkaan päivän lisää aikaa Hawasassa hengaamiseen, ja ehdin kuljeskella ympäri kaupungia, päätyen vahingossa mm. markkina-alueelle, eli pressuilla katetulle valtavan isolle kompleksille, jossa tavaraa myytiin pienistä kojuista kapeiden mutapolkujen molemmin puolin. En enää löytänyt markkinapaikalta pois, mutta päätin ensin selvittää ajatuksia istumalla hetken varjossa. Istuin paikallani varmaan puoli tuntia, mutta ajattelemisesta ei tullut mitään sillä keskimäärin joka toinen ohitseni kulkenut ihminen halusi tervehtiä, kätellä, kysyä "how are you?" tai "where are you go?", tarjota apuaan, myydä jotain tai ihan vaan pyytää rahaa. Pääsin takaisin Zebra Grillille kahdeksi, ja päätin syödä luonaan. Ehdin syödä rauhassa ja hengata lasten kanssa, sillä pääsimme viimein lähtemään puoli neljältä, vain tunnin myöhässä! Matka oli kerrankin mukava. Minut haluttiin välttämättä istuttaa eteen, joten näin maisematkin paremmin kuin täyden bussin takaa keskimmäiseltä paikalta. Koska perhe on ilmeisen amerikkalainen ja lapsetkin puhuvat englantia äidinkielenään, piti matkan varrelta ostaa kurpitsoja Halloweenia varten. Tästä syystä menimme toista reittiä kuin mitä olin bussin kyydissä tullut, ja tämä reitti meni yhden vuoren laelta ja muutaman muun vuoren rinteitä seuraillen. Näkymät olivat mahtavat, mutta liikkuvasta autosta en saanut kunnon kuvia. Tämä näkymiltään mukavampi reitti on kuitenkin huonokuntoisempi,  ja erään kuopan jälkeen auto vain pysähtyi. Onneksi Myles tunsi autonsa ja hetken yrittämisen jälkeen sai sen taas käyntiin ja liikkeelle. Perille Addisiin pääsimme noin kahdeksan aikoihin, eli neljä ja puoli tuntia lähdöstä.  

Liikkuvasta autosta oli hankala saada kuvia, mutta tässä yksi yritys.