Kävin vähän hummaamassa

Männäviikolla ei kauheasti taaskaan mitään maailmaa mullistavaa tapahtunut, sillä tavalla on arki asettunut minunkin elämään täällä. Olen hengaillut pääasiassa yliopistolla ja yritän keksiä luovia tapoja saada lisää olennaista tietoa irti kavereistani.

Nyt ajattelin kuitenkin kertoa teille vähän enemmän tästä kaupungista. Ensimmäinen mieleentuleva asia on ihmisten määrä. Kaikkein uskottavimmalta kuulemistani arvioista kuulostaa kuusi miljoonaa ihmistä, joista neljällä miljoonalla on paperit ja parilla miljoonalla ei. Villeimmät arviot ovat kuitenkin liikkuneet yhdeksän ja kymmenen miljoonan paikkeilla. Näistä ihmisistä kaduilla ja ylipäätään yhtään missään liikkuu lähinnä nuoria miehiä. Alle 25-vuotiaita on suurin osa väestöstä, ja vaikka tyttöjä ja poikia täälläkin syntyy suurinpiirtein yhtä paljon, noin 80% ihmisistä tuntuu olevan nimenomaan miehiä. Naiset sen sijaan ovat kotona, joko omassa tai jonkun muun kotona palvelemassa. Ne naiset, joilla on mahdollisuus poistua kotoa ovat kyllä näennäisen itsenäisiä, mutta enemmän asiasta tietävät kertovat että todellisuus on toinen.

Ulkonäkö on paikallisille tärkeä. Ihmisiä kuulemma arvostellaan ja arvotetaan mm. pukeutumisen suhteen, ja sen kyllä huomaa. En tiedä olenko nähnyt vielä ketään joka vaikuttaisi yhdentekevältä ulkonäkönsä suhteen, jos vaatteet ja olemus ylipäätään eivät ole huolitellut, on kyse köyhyydestä.  Pelkät vaatteet eivät kuitenkaan välttämättä tee ihmistä kauniiksi, mutta sen suhteen ei paikallisilla tunnu olevan huolta. Täytyy sanoa että eräs lehtoreistani oli oikeassa muistellessaan, että etiopialaiset ovat toinen toistaan kauniimpia. On täällä toki ei-niin-kauniitakin ihmisiä, mutta tähänastisen perusteella voin kyllä allekirjoittaa sen että huomattavan suuri osa paikallisista on ollut hyvin onnekas geeniensä suhteen. Monet vaikuttavat myös äärimmäisen itsevarmoilta madellessaan hitaasti pitkin katuja. Tämä kyllä luultavasti johtuu yksinkertaisesti siitä että järjestään kaikki paikalliset kävelevät  _äärimmäisen_ hitaasti. Kuulemma kyse on paikallisesta aikakäsityksestä, siitä että kenelläkään ei ole minkäänlainen kiire yhtään minnekään. Itseasiassa tätäkin kirjoittelen yliopistolla, sillä opettaja ei ilmestynyt tunnille ja aikaa siis on. Odottelimme opiskelijoiden kanssa luokassa noin 40 minuuttia ennen kuin kaikki päättivät luovuttaa, jonka jälkeen näimme opettajan juttelevan jonkun kanssa laitoksensa pihalla.

Vaikka kaupungin väestö koostuu tilastollisesta epärealistisesta määrästä toinen toistaan kauniimpia miehiä, on homoseksuaalisuus maassa laitonta. En tiedä millä perusteella homoseksuaalisuudesta ihmisiä tuomitaan, mutta rangaistus siitä voi olla useita vuosia vankeutta. Myös ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa homopareja välttämästä julkisia hellyydenosoituksia. Tämä ei kuitenkaan estä ihmisiä olemasta läheisiä toisilleen, sillä aivan joka päivä ja joka paikassa näkee miehiä pitämässä toisiaan kädestä. Täällä kyse on siis ystävyyden osoituksesta. Myöskään esimerkiksi sylikkäin istuminen ei tunnu olevan kiellettyjen asioiden listalla. Valkoisen ihmisen tervehtiminen tuntuu olevan monille hyvin tärkeää, ja varsin usein vastaantulevat miehet iskevät minulle silmää. Välillä joidenkin "parien" oleminen kyllä vaikuttaa hyvinkin hellältä ja joskus jopa seksuaaliselta, mutta kai paikalliset sitten itse tietävät missä täällä menee hyväksyttävän käytöksen raja.

Etiopialaiset ovat myös hyvin uskonnollista kansaa. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä on ortodokseja ja kolmasosa muslimeja. Muslimiväestön osuus kuitenkin kasvaa, sillä he lisääntyvät enemmän. Kirkkoja riittää varmasti jokaiselle tarpeeksi, ja yritysten mainokset takseista ostoskeskuksiin julistavat Jeesuksen hyvyyttä. Myös lähestulkoon jokainen tapaamani paikallinen on avoimesti ja ylpeästi uskovainen; kuurojen tekstiviesteissä toivotetaan lähes joka kerta Jumalan siunausta, facebookprofiilit ovat täynnä Jeesusta ja oman uskonnollisuuteni on ollut aina ensimmäisten kysyttävien asioiden listalla. Pari kertaa on sattumalta tullut homous keskustelussa puheeksi, ja eräs kaverini kertoi Jumalan vihaavan homoja ja homojen joutuvan helvettiin, toinen kaverini kertoi ettei haluaisi muuttaa ainakaan Espanjaan kun siellä on homoja niin paljon ja homous on yleisesti hyväksyttyä. Voi olla että olen itse jotenkin herkkä näille teemoille, mutta sanoisin että homouden ja uskonnollisuuden suhteen täällä ollaan kyllä pahemman kerran itsepetoksen vallassa.

Vaikka ihmisiä on paljon, ei pelkoni suurista väentungoksista kuitenkaan ole osoittautunut todeksi. Sen sijaan että täällä olisi paljon ihmisiä yhdessä paikassa, täällä on ihmisiä ylipäätään aivan joka paikassa. Kerran huomasin hätkähtäväni, kun tajusin että edessäni kadulla ei sataan metriin ollut ketään. En oikein edes osaa sanoa miten ihmiset täällä aikatauluttavat kulkemisensa, mutta jotenkin ihmisiä on tulossa ja menossa jatkuvana virtana. Voi tietysti olla etteivät ihmiset ole varsinaisesti menossa minnekään. Ajaessamme kohti Addisia kuuden jälkeen pimeällä huomasin ihmisiä olevan myös tasangolla keskellä ei-mitään, pilkkopimeällä ilmeisesti menossa jonnekin.

Täällä kyllä toisaalta myös riittää paikkoja minne mennä. En osaa kertoa teille numeroita, mutta alla on havainnollistavat kartat sekä Addisista että Turusta, samassa mittakaavassa. Laitan tähän yhteyteen myös linkin omaan Addisin karttaani, johon olen merkinnyt itselleni olennaiset paikat. Jos itse yritätte etsiä paikkoja esimerkiksi Google Mapsista, varautukaa siihen että a) paikkaa ei todellisuudessa enää ole tai b) paikka on muuttanut ja kartassa on edelleen vanha sijainti. Paikoilla ei välttämättä ole varsinaista osoitetta, sillä kaupunki on kasvanut niin nopeasti ettei kaikilla kaduilla ole nimiä. Usein paikkojen sijainti ilmoitetaan läheisen tunnetumman rakennuksena suhteen. Ilmeisesti kaikista taloista on kuitenkin olemassa tieto, jolloin niille voidaan antaa talonumero. Tällöin osoitteen voi ilmoittaa esim. muodossa W21K12H234. W tarkoittaa Woredaa eli isompaa kaupunginosaa, K ilmeisesti joko pienempää kaupunginosaa tai sitten katua ja H on talon numero. Tästä ei kuitenkaan käytännössä ole hyötyä, sillä pienet kujat on niin täynnä taloja ja hökkeleitä plus niin sokkeloisia, että apua kysymättä ei edes paikalliset löydä perille. 

https://mapsengine.google.com/map/edit?mid=zTb9_Q8XWPrg.kjdQhLzswO-E&gl=fi

Muutama mainitsemisen arvoinen asia sijoittui loppuviikkoon. Torstaina tapasin Kynnyksen valokuvaajan Charlotan, joka on täällä tällä kertaa kuukauden. Lähdin Charlotan mukaan Women With Disabilities for Change:n (WWDC) toimistolle ripustamaan lauantaina olleen valokuvanäyttelyn teoksia seinille. Charlotta oli siis tekemässä projektia, jossa kuusi äärimmäisen köyhää lasta sai kamerat muutamaksi viikoksi, ja näyttelyssä jokaiselta lapselta on esillä kahdeksan kuvaa. Oli hauskaa saada pienesti auttaa projektissa, mutta mukavaa oli myös tavata WWDC:n pääjehu Alem. Charlotta puolestaan kertoi minulle suomeksi vähän enemmän järjestön meiningistä, joka oli minun korviini melkoisen jopa järkyttävää kuultavaa. Kaikkia työntekijöitä ei aina huvita tulla töihin, joskus asiasta ilmoitetaan, joskus ei. Syyt poissaoloille ovat välillä mitä mielenkiintoisempia, vaikka ainakin joissain tapauksissa on hyvin selvää että samoista hommista saa muualla paremmin rahaa, ja rahahan se on mikä kiinnostaa. Charlotta palaa Suomeen parin päivän päästä, mutta Alem kutsui minut joskus kotiinsa katsomaan miten injeraa tehdään. Voi siis olla että käyn keskenäni Alemin luona jossain vaiheessa.

Kuvat näyttelyn taiteilijoista.

Näyttelyn sommittelu oli Charlotan heiniä.

Perjantaina lähdimme ECDD:n Bethelin kanssa viikonlopuksi Hawasaan. Bethel (kuten itseasiassa myös ECDD:n Nati ja Liya) on Hawasasta kotoisin ja käy kotiseudulla aina kun mahdollista. Matkaa on kilometreissä 280 ja kulkupelistä riippuen se kestää 4-6 tuntia. Me olimme kulkemassa Selam-bussilla, joka on kuulemma vaihtoehdoista kaikkein mukavin. Bussin piti lähteä kello 13, mutta kun Bethel ja edelleen Hawasassa asuva paras kaverinsa Zion suvaitsivat saapua paikalle noin 12.45, kuulin ettei meillä ole edes lippuja. Edellisviikolla Bethelin isoäiti oli ollut käymässä Addisissa, ja silloin bussissa oli ollut tilaa, joten tytöt ajattelivat että siellä on varmaan nytkin. En aivan ymmärtänyt miten koko bussisysteemi toimii, mutta alunperin meille sanottiin että bussissa on vain kaksi ylimääräistä paikkaa. Sitten seurasi paljon odottelua, vähän lisää odottelua, ja sitten vielä odoteltiin vähän. Lopulta, kun bussi oli jo käynnissä ja ainakin näennäisesti valmis lähtöön, meille sanottiin että mahdumme kyytiin sittenkin. Kello 13.45 bussi viimein pääsi lähtemään, me kolme täyttämässä viimeisetkin paikat. 

Hawasassa oli kiva puu.

Apinoita oli vähän joka puolella.

Perillä Hawasassa majoituimme Bethelin isoäidin talossa, jossa Betty itse asui ennen muuttamistaan Addisiin. Nyt talo on melko tyhjä, sillä lapsenlapset ovat muuttaneet pois ja lapsistakin enää Bettyn eno käytännössä käy nukkumassa talossa. Yhdellä ihmisellä on kuitenkin kaksi palvelijaa, sillä normaalin palvelijan lisäksi isoäiti on luvannut pitää huolen toisesta, jolla ei ole muuta paikkaa minne mennä. Bethel on liikuntavammainen, ja hänellä oli ollut oma avustaja/palvelija. Palvelija oli muuttanut Bettyn kanssa Addisiin, mutta tuolloin kukaan ei tiennyt tämän olevan neljännellä kuulla raskaana. Tämä oli eronnut lapsen isästä jo raskausaikana, itseasissa ennen kuin mieskään tiesi raskaudesta. Avustaminen ei lapsen kanssa oikein onnistu, joten palvelija muutti takaisin Hawasaan. Hänen oma perheensä ei paikallisen kulttuurin mukaan hyväksynyt eronneen yksinhuoltajan asemaa, eikä kotiin siis voinut palata. Tästä syystä Bethelin isoäiti antoi palvelijan muuttaa lapsen kanssa taloon, ja nyt yhdellä ihmisellä on kaksi palvelijaa. Minulle on edelleen hyvin vaikeaa antaa palvelijan edes pestä vaatteitani, mutta Bethelin talossa saattoi tuskin edes ajatella haluavansa jotakin kun palvelija oli jo hakemassa tai tekemässä asiaa. Kaikkein vaivaannuttavinta oli ruokailutilanteessa se, että palvelija tulee sohvan ääreen pesemään ruokailijoiden kädet kannusta vettä kaatamalla. Yritin kuitenkin parhaani mukaan sopeutua ja käyttäytyä kuin muut, vaikka jatkossakin kyllä mieluummin toimin itsenäisesti kuin maksan toiselle ihmiselle asioiden tekemisestä puolestani.

Järvi oli kiva.

Apina hengaa minigolfradalla ja syö jotain.

Meidän piti olla Hawasassa vain yksi päivä, sillä pääsimme perille vähän yli kuusi illalla ja paluubussi lähtisi sunnuntaina kuudelta aamulla. Yhteen päivään oli etukäteen pakattu vaikka mitä tekemistä ja näkemistä, mutta todellisuus oli hyvin toisenlainen. Pääsimme aamulla lähtemään tuntia suunniteltua myöhemmin, ja keskustan halki kulkeneen "taksimatkan" jälkeen Bethel halusikin vain jäädä paikallisen järvenrantaresortin kahvilaan istumaan. Paikan päänähtävyys on toki järvi, mutta tunti rannalla istumista riitti minulle ja päätin jatkaa matkaa yksin. Hawasassa ei kulje samanlaisia takseja kuin täällä, vaan kolmipyöräisiä skootteritakseja, joiden nimi kirjoitetaan bajaje, mutta lausutaan enemmänkin "batachi". Bethelillä ja hänen paikallisilla kavereillaan on luottokuski Mesku, joka soitetaan paikalle aina kun on tarve liikkua. Pyysin siis Meskua viemään minut keskustaan, josta jatkoin matkaani kävellen. Kuulemma paikalliset eivät kävele minnekään ellei ole pakko. Totta on, että Hawasa on etelämpänä ja matalampana, joten aurinko on myös huomattavasti kuumempi. Välimatkan eivät ole kovin pitkät, kaupunki tuntui ja kartan perusteella näytti noin Turun kokoiselta, mutta nyt ymmärrän ettei kukaan halua vapaaehtoisesti kävellä ainakaan iltapäivän paahtavassa auringossa.

 

Yksinäinen bajaje.

Ilmeisesti bajajoiden pysäkki.

Söin myös italialaista passionhedelmäsorbettia.

Ehdin lauantaina nähdä järven, kahteen kertaan, paikallisen kuurojen yhdistyksen ja Bethelin isoäidin kodin lähellä olevan Zebra Grillin, jonka olennainen ominaisuus on se, että sen omistaa ECDD:n Bobin poika Myles perheineen. Tämä seikka osoittautui olennaiseksi, sillä kun illalla olisimme ostaneet liput aamulla lähtevään bussiin, kuulimme sen olevan aivan täynnä. Toinen vaihtoehto, Skybus, oli juuri sulkenut toimistonsa ja liikenteensä Addisin ja Hawasan välillä. Bethel tiesi Mylesin olevan kuitenkin sunnuntaina ajamassa Addisiin ja käski minun kysyä kyytiä. Bethel itse jäisi vielä henkilökohtaisista syistä Hawasaan. 

Järvellä oli pelikaaneja! En ehtinyt saada kaulapussista kunnon kuvaa ennen kuin ne lähtivät uiskentelemaan.

Näitä hengaili järvellä ja lenteli taivaalla aika paljon.

Mylesin kyyti oli oikea onnenpotku. Paikallisen meiningin mukaan illalla Zebra Grillissä Mylesin tavattuani hän kertoi perheen lähtevän ajamaan noin kahdeltatoista. Minä mahtuisin kahden aikuisen ja neljän lapsen lisäksi kuulemma kyytiin, sillä auto on niin iso. Hetken myöhemmin, syödessäni kasvishampurilaistani, Myles tulee pöytääni sanomaan että oikeasti he eivät mitenkään ehdi lähteä ennen puoli kolmea. Sain siis puolikkaan päivän lisää aikaa Hawasassa hengaamiseen, ja ehdin kuljeskella ympäri kaupungia, päätyen vahingossa mm. markkina-alueelle, eli pressuilla katetulle valtavan isolle kompleksille, jossa tavaraa myytiin pienistä kojuista kapeiden mutapolkujen molemmin puolin. En enää löytänyt markkinapaikalta pois, mutta päätin ensin selvittää ajatuksia istumalla hetken varjossa. Istuin paikallani varmaan puoli tuntia, mutta ajattelemisesta ei tullut mitään sillä keskimäärin joka toinen ohitseni kulkenut ihminen halusi tervehtiä, kätellä, kysyä "how are you?" tai "where are you go?", tarjota apuaan, myydä jotain tai ihan vaan pyytää rahaa. Pääsin takaisin Zebra Grillille kahdeksi, ja päätin syödä luonaan. Ehdin syödä rauhassa ja hengata lasten kanssa, sillä pääsimme viimein lähtemään puoli neljältä, vain tunnin myöhässä! Matka oli kerrankin mukava. Minut haluttiin välttämättä istuttaa eteen, joten näin maisematkin paremmin kuin täyden bussin takaa keskimmäiseltä paikalta. Koska perhe on ilmeisen amerikkalainen ja lapsetkin puhuvat englantia äidinkielenään, piti matkan varrelta ostaa kurpitsoja Halloweenia varten. Tästä syystä menimme toista reittiä kuin mitä olin bussin kyydissä tullut, ja tämä reitti meni yhden vuoren laelta ja muutaman muun vuoren rinteitä seuraillen. Näkymät olivat mahtavat, mutta liikkuvasta autosta en saanut kunnon kuvia. Tämä näkymiltään mukavampi reitti on kuitenkin huonokuntoisempi,  ja erään kuopan jälkeen auto vain pysähtyi. Onneksi Myles tunsi autonsa ja hetken yrittämisen jälkeen sai sen taas käyntiin ja liikkeelle. Perille Addisiin pääsimme noin kahdeksan aikoihin, eli neljä ja puoli tuntia lähdöstä.  

Liikkuvasta autosta oli hankala saada kuvia, mutta tässä yksi yritys.