Kulttuurieroja

Nyt on päästy kulttuurishokissa siihen vaiheeseen, kun asiat alkaa vituttaa. Tämä saattaa johtua myös siitä, etten ole tehnyt varsinaisesti mitään kovin uutta ja jännittävää, vaan olen keskittynyt työntekoon yliopistolla. Valitettavasti kuitenkin yliopistolle pääseminen edellyttää taksin käyttämistä, missä vituttaa se, että auto on aina pakko tunkea aivan täyteen ihmisiä, pysäkillä saatetaan odotella vartti vielä yhtä asiakasta, vaikka autollinen ihmisiä haluaisi vain päästä jo kotiin. Toisaalla taas ihmiset joutuvat jonottamaan odottaessaan taksia, mutta taksin saapuessa jonotus ja kaikki muutkin käytöstavat unohtuvat, kun ihmiset tunkevat väkisin toisiaan tuuppien sisälle. Yliopistolla maksavien asiakkaiden ruokalassa (opiskelijoilla on kaksikin omaa ruokalaa, joissa saavat ateriansa ilmaiseksi) on vähän sama meininki. Kassaneidillä ei ole mikään kiire, kymmenien ihmisten jonottaessa saatetaan ihan rauhassa käydä hoitamassa muita asioita ja palata takaisin kassalle kun siltä tuntuu. Ihmiset kuitenkin jonottavat kassalle nätisti kaikessa rauhassa ja jono kassalta ruuanjakotiskille on myös siisti ja rauhallinen. Tiskille saavuttaessa jälleen kerran tavat unohtuvat ja ruoka-annoksia hamutaan mistä milloinkin vaan voisi vähän nopeammin annoksensa saada. Tämä on melko yleinen ilmiö, että suurin osa jonosta osaa käyttäytyä, mutta päämäärän lähestyessä yhtäkkiä kiilaaminen onkin ihan ookoo ja omia seteleitä ollaan tunkemassa kassaan vaikka kesken toisen ihmisen asioinnin. En muista olenko valittanut asiasta täällä aikaisemmin, mutta useamman kerran on mennyt hermo tarjoilijoiden tai muun henkilökunnan vetkutteluun. Viimeksi tänään lähdin ravintolasta nälkäisenä pois, kun odotin tarjoilijaa ottamaan tilaukseni puoli tuntia. Yritin kaikki pehmeät keinot, huutamaan, viheltämään tai sormia napsauttelemaan en ryhtynyt, sillä hyvän maun ja käytöksen raja on näiden keinojen tällä puolella. 

Maksavien asiakkaiden ruokala on ainakin omasta mielestäni yksi viihtyisimmistä paikoista kampuksella.

Pasta-ateria on joka päivä lähestulkoon samanlainen, toisaalta se maksaa 15 birriä. Huomaa ranskalaiset pasta-annoksen päällä.

Näihinkin pieniin seikkoihin tulen varmasti pian taas tottumaan, enhän edes ärsyyntynyt niistä ensimmäisten viikkojen aikana!

Papaija-avokado -mehu on ehdoton lempparini, eikä siinä ole mitään ärsyttävää!

 

Yliopistolla hengaamisessa ei muutoin ole juuri mitään moitittavaa. Opetuksen laatu on ollut paikoin jopa oikein hyvä. Sain yliopistolta taas uuden hyvän kuuron kaverin Birhanun. Birhanun kanssa näemmä käytännössä joka päivä, sillä tämä haluaa hengata kanssani aina kun olen yliopistolla, ja loukkaantuu jos saa tietää että olen ollut paikalla kertomatta hänelle. Olen yhdellä kurssilla ollut myös Birhanun kirjoitustulkkina. Alunperin, kun Birhanu kertoi että opiskelu kyllä kiinnostaa mutta tulkkia ei pyynnöistä huolimatta saa, ajattelin vain tiedustella mahdollisesta kirjoitustulkkauksen saatavuudesta. Koko käsite oli kuitenkin Birhanulle ja muillekin aivan tuntematon, joten päätin käytännössä näyttää mitä tarkoitan. Birhanu ja hänen kaksi kuuroa luokkakaveriaan ihastuivat tulkkaukseen totaalisesti ja pyysivät minua jatkamaan. Vaikka Suomessa olenkin vielä opiskelija ja tiedän että opiskelijan tulkkaaminen yksin on epäeettistä, yritin ajatella asiaa Etiopian näkökulmasta. Täällä ei edes tiedetä mitä kirjoitustulkkaus on. Täällä ei siis toisin sanoen edes ole ammattilaistulkkeja. Minun tulkkaukseni ei toki ole täydellistä, mutta se on parasta mitä opiskelijoilla on tällä hetkellä saatavilla. Muistan myös aina muistuttaa tulkkeeni epätäydellisyydestä ja siitä että olen vielä opiskelija, mutta verrattuna toiseen vaihtoehtoon ymmärrän ettei tämä poikia haittaa. Olen lisäksi kertonut kuinka paljon tulkki Suomessa saisi samasta hommasta rahaa, jotta asia osataan laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Lisäksi olen parhaani mukaan yrittänyt esitellä kirjoitustulkkauksen ideaa myös yliopiston henkilökunnalle, jotta käsitteestä voisi täälläkin joskus muodostua konkreettinen ammattinimike. Tähän asti paikallinen ratkaisu on ollut notetaker, eli eräänlainen muistiinpanojen tekijä. Kävin istumassa luennolla, jolla kuuroille opiskelijoille kerrottiin notetakereista. Kun viittomakielen tulkkeja ei kerran ole saatavilla, pyytävät kuurot kuulevia opiskelukavereita tekemään muistiinpanoja heidän puolestaan. Käytäntö ei ilmeisesti ole kuurojen keskuudessa kovin suosittu, mutta hämmentävän pitkälle asiaa on ajateltu. Kuuroille opiskelijoille kerrottiin mihin asioihin kiinnittää huomiota hyvää muistiinpanojen tekijää etsiessä, ja mitä vaatimuksia muistiinpanoille pitää asettaa. Notetakereilta mm. odotetaan että he muuntavat kielen yksinkertaisemmaksi ja selittävät vaikeat asiat auki. Saatan olla hieman puolueellinen, mutta mielestäni kirjoitustulkkaukselle olisi tässä valtava kysyntä. Sen sijaan että joku tekee muistiinpanot kuuron puolesta ja kuuro opiskelija vain istuu luennolla odottamassa että aika kuluu, voisi opiskelija kirjoitustulkkauksen avulla päästä lähes tasavertaiseen asemaan kuulevien kanssa, mikä toki vaatii enemmän töitä opiskelijan puolelta.

Yliopistolla ainakin yritetään panostaa tasavertaisuuteen ja asennekasvatukseen.

Keskustelimme asiasta Birhanun ja muiden kanssa. Ensimmäisellä luennolla en ollut osannut varautua asiaan, ja annoin periksi Birhanun pyytäessä saada tulostaa kirjoittamani. Yritin selittää asiaa hänelle ennen seuraavia luentoja, mutta vähän heikoin tuloksin. Kolmannen luennon jälkeen sain asian viimein perille. Aikaisemmin opiskelijat olivat tottuneet käyttämään notetakereita, jotka antoivat tekemänsä muistiinpanot opiskelijalle tunnin jälkeen. Vaati hieman selittämistä, että kirjoitustulkkaus ei ole muistiinpanojen tekemistä opiskelijan puolesta, vaan opiskelijan tulee itse tehdä muistiinpanot tulkkeesta lukemansa perusteella. Alunperin olin jo sanonut, että Suomessa kirjoitustulketta ei koskaan tallenneta tai tulosteta, mutta opiskelijat eivät tätä aivan ymmärtäneet. Nyt saimme sovittua, että minä tulkkaan tunnit, mutta muistiinpanojen tekeminen on opiskelijoiden vastuulla, ja aivan kuten muussakin tulkkauksessa, jos jotain ei ymmärretä tai ehditä kirjoittaa, siitä huomautetaan opettajalle ja pyydetään sama uudestaan. Koko ajan olen yliopiston henkilökunnalle, ja itse asiassa kuuroille itselleenkin sanonut, että tietysti viittomakielentulkkaus olisi kaikista paras ratkaisu kuurojen opiskelijoiden asioita parantamaan, mutta viittomakielentulkkeja on vaikea saada, pitäähän tulkin osata kaksi eri kieltä sujuvasti. Kirjoitustulkkaus on ainakin teoriassa helpompaa, ja siksi kirjoitustulkkeja olisi luultavasti helpompi saada paikkaamaan tulkkausvajetta sillä aikaa, kun parempaa vaihtoehtoa etsitään.

Edes viittomakielen tulkki ei ole täällä vielä varsinaisesti ammatti. Toki on muutamia, jotka viittomakieltä tulkkaavat työkseen, mutta minkäänlaista koulutusta tai pätevyysvaatimuksia sitä varten ei ole. Periaatteessa (ja myös käytännössä) kuka tahansa joka haluaa, voi toimia tulkkina. Pätevyysvaatimusten luomiseksi teen töitä opparini muodossa, mutta työ ei tietenkään lopu siihen. Kuulemma yliopisto on jo jonkin aikaa ajatellut viittomakielen tulkkauksen BA eli suomalaisittain kanditason tutkinnon perustamista, mutta tarvittava henkilökunta ei ole vielä kasassa. Koulutuksen puuttuessa tulkkien heikko laatu ei ole mikään ihme. Kuuroilta kuuleekin jatkuvasti esimerkkejä huonosta tulkkauksesta tai ylipäätään negatiivisia kommentteja tulkkeihin liittyen. Kuitenkin nyt vasta kirjoitustulkkaustilanteen jälkeen ymmärrän, että osasyy saattaa olla epärealistisissa odotuksissa ja nyt tiedän mitä eräs tapaamani kokenut Etiopiankävijä tarkoitti sanoessaan että täällä saatettaisiin tarvita myös tulkinkäytön koulutusta.

Näitä nimenomaan vammaisasennekasvatuskylttejä on vähän joka puolella.

 

Käytännön kautta tulkin käyttöä on toki ainakin täällä hankala oppia. Koko maassa arvioidaan olevan noin miljoona kuuroa, mutta tulkkien määrä lasketaan kymmenissä. Yliopistolla on vammaisten opiskelijoiden keskus, joka koordinoi mm. tulkkeja ja tarjoaa muita opiskelua tukevia palveluita. Keskuksessa työskentelee yksi päätoiminen tulkki, joka on opiskelijoiden käytettävissä sekä yliopistossa että sen ulkopuolella. Tulkin palkka on kuitenkin vain 100 birriä päivässä, ja hän suoraan sanoikin välillä ottavansa parempipalkkaisia keikkoja muualta ja jättää tulematta yliopistolle. Ymmärrettävästi häntäkin harmitti, että luennoille tilataan freelancertulkkeja, joille maksetaan 65 birriä/tunti. Kahden tunnin luennosta saa siis enemmän rahaa kuin koko päivän tulkkauksista ympäri yliopistoa ja kaupunkia, vaikkei 65 birrin tuntipalkka sekään kovin mairitteleva ole. Kun viime lukuvuonna yliopistossa oli 85 kuuroa opiskelijaa, ei yksi tulkki keskuksessa riitä mihinkään. Toki huomattava on, että lähes kaikki kuurot opiskelijat ovat kielenoppimisen jälkeen kuuroutuneita tai huonokuuloisia, joista suuri osa osaa lukea huulilta ja puhuu itse. Kaiken kuulemani jälkeen ymmärränkin hyvin, miksi huuliltaluku ja puhuminen on monen mielestä tulkinkäyttöä helpompi ja parempi vaihtoehto. Olen myös tavannut muutamia syntymäkuuroja, jotka pääsivät opiskelemaan, mutta lopettivat, sillä eivät ilman tulkkeja pysyneet muiden tahdissa. Jo pelkästään yliopistoon pääseminen on ollut saavutus sinänsä, sillä vielä muutama vuosi sitten kuurojen koulut, joissa sai viittoa olivat harvassa, eikä oralistisella opetuksella voi kummoisia oppimistuloksia odottaa. Lisäksi yleinen tietoisuus tulkkien puutteesta ei juuri motivoi hakemaan yliopistoon, kukapa haluaisi tuhlata monta vuotta tunneilla väkisin istuen kun työllistymisnäkymät ovat varsin samat koulutuksesta riippumatta.

Kampus on hyväksi onneksi äärimmäisen vehreä ja siksi melko viihtyisä.

Yliopistolla on myös puisto, jossa kasvaa palmuja!

Ja sitten pirteämpiin aiheisiin :) Viime sunnuntaina päätin pitää kavereilleni Birhanulle, Mulelle ja Robelille brunssin. Olin miettinyt asiaa jo jonkin aikaa, mutta lauantaina viimein päätin asiasta ja kulutin koko päivän juoksemalla ympäri kaupunkia ostamassa tarvikkeita (ja hakemassa rahaa, sillä automaatti jota yleensä käytän ei tällä(kään) kertaa toiminut). Valikoimat eivät täällä ole mitenkään päätähuimaavan laajat, joten yleensä joudun hakemaan yhden asian yhdestä paikkaa ja toisen toisaalta. Tällä kertaa minua hämmensi kuitenkin sokerin saatavuuden vaikeus. Sokeria kulutetaan täällä aivan tolkuttomia määriä, mutta en itse löytänyt sokeria myynnissä kahdesta kaupasta tai markkinoilta. Lopulta kysyin vakiokioskiltani sokeria vedenoston yhteydessä. Aluksi tuttu kioskinpitäjä sanoi ettei sokeria ole. Minun piti kuitenkin ostaa kaikenlaista muutakin, ja lopuksi tyyppi lähestulkoon kuiskasi että voisin sittenkin saada puoli kiloa sokeria. Tämä kävi minulle, jolloin sokeria kauhottiin salamyhkäisesti ja ympärille vilkuillen mustaan muovipussiin. Hintaa ei suoraan suostuttu kertomaan, vaan sanottiin että kaikilla kioskinpitäjillä ei ole sokeria myynnissä ja tämäkin kioski olisi parempi pitää omana tietonaan. Lopuksi laskeskelin yhteissummasta, että puoli kiloa sokeria oli maksanut 8 birriä. Ensinnäkin, ihme diilaamista noinkin arkisella tuotteella ja luulisi sen sitten olevan huomattavasti kalliimpaa, jos sen ostamiseksi pitää nähdä näin paljon vaivaa :D

Jouduin lisäksi heräämään sunnuntaina aamulla aikaisin, sillä Birhanu ei tiennyt missä asun, joten lupauduin hakemaan hänet yliopistolta. Brunssini menussa oli perunasalaattia, "hampurilaisia" tofulla, hummuksella ja hernelevitteellä, lettuja, mehuja ja muutamia hedelmiä. Lähestulkoon pelkkää injeraa päivittäin syövät kaverit eivät makuelämyksistä vaikuttaneet olevan mitenkään tajuttoman innoissaan, mutta uusia kokemuksia ainakin tuntui riittävän. Kutsuin kotiini siis kolme suurinpiirtein ikäistäni paikallista jätkää. Kukaan ei ollut aikaisemmin tehnyt ruokaa. Pyysin erästä vieraistani auttamaan ruuanlaitossa ja hän kysyi miten paprika leikataan (sitä ennen toki keskusteltiin siitä mikä paprika on, sillä sellaista ei oltu ennen nähty). Soijatuotteet olivat toki ymmärrettävästi uusia, mutta niin oli myös lettujen teko ja paputahnat. Greippejä ei kukaan ollut maistanut, mutta minulle osattiin opettaa miten papaija avataan. Aika monesta vihanneksesta ja hedelmästä sanottiin suoraan että en syö sillä en tykkää.

 

Lettu on hyvää, letusta kaikki tykkää.

Kaiken jälkeen pojat osasivat toki nauraa omille rajoituksilleen ja naureskelivat että voisivat kutsua valkoisia brunssille, jossa on tarjolla vain ja ainoastaan injeraa :)