Syvemmälle paikalliseen kulttuuriin

Aika monta päivää on taas vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin tänne mitään. Täytyy sanoa että viimeisten parin viikon aikana mielen ja ajatukset ovat vallanneet lähinnä Suomesta haaveilu. Keskimäärin joka toinen päivä haluan kotiin ja kaikki Etiopiassa ärsyttää ja toisina päivinä rakastan kaikkea, en haluaisi jättää näitä ihmisiä ja tätä elämänmenoa ja Suomikin tuntuu kaukaiselta ja kylmältä. Nyt olen kuitenkin viimeistään alkanut ymmärtää miksi etukäteen minulle sanottiin kolmen kuukauden olevan aivan tarpeeksi pitkä aika Etiopialle, sillä matka tulisi olemaan fyysisesti ja henkisesti rankka. Fyysisesti rankkaa on ollut kasviproteiinin puute ja ilmansaasteet. Olen toistaiseksi laihtunut noin 8 kiloa, ja parissa viikossa saman vaa'an mukaan paino oli tippunut kilon. Parhaani mukaan olen nyt yrittänyt syödä ranskalaisia joka päivä ja aina lisätä öljyä kaikkeen mahdolliseen ruokaan, mutta saa nähdä mitä vaaka tulee näyttämään Suomessa.

Henkisesti paikallinen kulttuuri on asettanut omat haasteensa. Pari viikkoa sitten tuli heitettyä läppää homoista ja homoudesta itävaltalaisten aloitteesta. Itse tartuin syöttiin ja olen nyt yrittänyt vitsin varjolla puhua asiasta kavereideni kanssa. Parhaat ystäväni ovat hyvin suvaitsevaisia ja uskovat kaikkien ihmisten olevan tasavertaisia esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Toisaalta olen kuullut heiltä, että homoiksi epäiltyjen pahoinpitelyt ovat täällä hyvin yleisiä ja tarpeeksi vahvat epäilyt tietysti johtavat viiden vuoden vankeuteen, homouden ollessa virallisesti laitonta. Yritä siinä sitten juhlistaa Suomen tasa-arvoista avioliittolakia, kun paikallinen tilanne on tämä! Samoin kuulin että esimerkiksi kuurojen tiiviistä yhteisöstä huolimatta homot erotettaisiin ja eristettäisiin yhteisöstä välittömästi ja eräs kavereistani kertoi nähdessään homoja ensin tietysti hakkaavansa ne ja sitten ilmoittavansa poliisille. Voitte vaan arvata vaikuttaako tämä meidän kaveruuteemme millään tavalla.

Tässä viimein kuvallinen todiste Sandran ja Trudlin vierailusta.

Paikalliset arvot ovat muutenkin aika kovat. Vaikka perhe ja yhteisöllisyys ovat tärkeitä, ei oman yhteisön ulkopuolisilla vaikuta olevan kovin suurta arvoa. Erään esimerkin tästä näin sunnuntaina kun nuoren miehen varastettua jotakin lähti monilukuinen joukko aikuisia miehiä jahtaamaan tätä nyrkin kokoisia kiviä heitellen. Ymmärrän että poliisilta on turha tässä maassa apua odottaa, ja tietysti toisilta ihmisiltä varastaminen on lähtökohtaisesti väärin, mutta olisi silti kiva pitää jonkinlainen kohtuus ja oikeus reagoinnissakin. Alan ymmärtää mitä järjestään kaikki paikalliset tarkoittavat sanoessaan että elämä Etiopiassa on kovaa. Vaikka reagointi tässä varkaustapauksessa meni mielestäni liian pitkälle, oli kyse paikallisten näkökulmasta siitä että yhteistö tukee toisiaan ja että lähimmäisiä autetaan tilaisuuden tullen. Tämä yhteisöllisyys onkin omista ongelmistaan huolimatta luultavasti parasta mitä Etiopialaisella kulttuurilla on tarjota.

Juurikin viime sunnuntaina sain kyllä aika monipuolisen kuvan paikallisesti kulttuurista. Olimme sopineet Mulen ja Robelin kanssa menevämme taas Mount Entotolle maisemia katsomaan, tällä kertaa huipulle asti. Kukaan ei ollut tiennyt, että sattui olemaan ensimmäinen adventti, ortodoksien suuri juhlapäivä. Koko vuori oli aivan täynnä ortodokseja juhlimassa kuka mitenkin. Hypättyämme ulos taksista törmäsimme lähes välittömästi Mulen ja Robelin tuttuihin, jotka olivat tulleet juhlimaan vuorelle. Lyöttäydyimme seuraan, ja nopeasti selvisi että juhliminen tarkoittaa (täälläkin) ryyppäämistä. Aluksi toki söimme vähän injeraa, sillä minun oli pakko saada jotankin ruokaa kehooni. Kymmenisen ihmistä jakoi yhden tarjottimellisen injeraa sekä syöden itse että paikallisen tavan mukaan syöttäen toisia. Saatatte arvata että jälki oli myös sen näköinen. Ruokaa oli housuilla ja paidoilla ja lattialla ja kaikkien kädet olivat suurin piirtein kyynärpäätä myöden ruuassa :) Tämän jälkeen aloimme kiertää alueen ihmisten kodeissa, jotka muuttuivat juhlan ajaksi baareiksi. Ihmiset kiersivät vapaasti talojen pihoja ja asukkaat kantoivat kaikille halukkaille kannukaupalla paikallista alkoholijuomaa. Ihan varma en ole mitä juoma oli, mutta sameaa mustanruskeaa nestettä joka haisi alkoholille juotiin monta mukillista per nenä. En tiedä oliko kyseessä enemmän uhka vai mahdollisuus, mutta satuin olemaan ainoa valkoinen koko vuorella sinä päivänä. Yleensä vuori houkuttelee paljon valkoisia turisteja, mutta nyt näimme ensimmäiset vasta laskeutuessamme alas. Juhlaväelle tämä tietysti tarkoitti vielä erityisempää syytä juhlaan. Jokaisessa pihassa jossa poikkesimme sain suurta huomiota ja suosiota osakseni, minulle laulettiin, käteltiin, halattiin, vähän tanssittiinkin ja minusta haluttiin ottaa kymmeniä kuvia erilaisissa tuntemattomista ihmisistä koostuvissa kokoonpanoissa. Juhlaväen seassa kierrellessämme minut haluttiin kutsua mukaan jonkin heimon miesten perinteiseen tanssirinkiin, johon en kyllä uskaltanut mennä. Ringissä miehillä oli isot puiset kepit, ja kukin kävi vuorollaan tanssimassa ja laulamassa ringin keskellä samalla kopistellen kepillä muita tanssijoita. Retki vuorella päättyi iloisissa tunnelmissa alas kävelemiseen, mutta humalaisesta väenpaljoudesta johtuen en saanut otettua yhtään maisemakuvaa vaikka se oli ollut alkuperäinen tarkoitukseni. Hauskaksi päätökseksi vuoren juurella eräs aikaisempaan minusta hullaantuneeseen seurueeseen kuulunut vanhempi mies halusi tulla sydämellisesti kiittämään minua jostakin, en tiedä mistä. Halasimme varmaan viisi kertaa kättelyjen lisäksi ja koko ajan sain kuulla erilaisia kiitoksia siitä että.. ööh.. olen olemassa? Mies löi käteeni yhden birrin setelin ja toivoi minun pitävän sen muistona :)

Syömme injeraa

Kolmanteen pihaan pysähtyessämme jengi oli jo iloisesti humalassa.

Yksi lukuisista kuvista tämän tuntemattomista koostuvan porukan kanssa.

Tämä mies kuului seurueeseemme, mutta vaikka en puhunut hänen kanssaan mitään hän halusi kuvan jossa yhdessä pitelemme mukillista tuota mystistä juomaa.

Matkalla alas haluttiin ottaa paljon kuvia.

Kaverikuva.

Juuri tämän enempää ei maisemakuvia voinut tällä matkalla ottaa.

Väki oli kaupungissakin selvästi iloisella mielellä sillä myöhemmin illalla minut kutsuttiin mukaan ihmisten koteihin juhlimaan ja ruokaa ja juomaa tarjottiin koko ajan vain lisää.

Pelkkää juhlaa elo ei kuitenkaan ole ollut. Perjantaina sain huomata ettei sinisilmäisyyteni ole kaikesta kokemastani huolimatta vieläkään täysin hävinnyt. Minun piti tavata Robel aamulla kuurojen kahvilassa. Odoteltuani noin tunnin tajusin viimein ettei Robel taida olla tulossa. Tuolloin kahvilan omistajaksi esittäytynyt tyyppi päätti korvata harmini näyttämällä minulle paikallisia kirkkoja ja suureen juhlaan valmistautuvia ortodokseja. Ajattelin hänen olevan vilpitön, ja ainakin minulla oli kontakti häneen kahvilan kautta, joten ajattelin voivani luottaa häneen. Olisi luultavasti pitänyt alkaa epäilllä hänen ollessaan äärimmäisen avulias ja kaikin mahdollisin keinoin halutessaan minun saavan mahdollisimman paljon irti kirkkojen kiertämisestä. Lopulta en enää halunnut nähdä lisää kirkkoja vaan sanoin haluavani syödä lounasta. Tässä vaiheessa tyyppi halusi että tarjoan hänelle lounaan, koska ystävät tekevät niin. Kun sanoin syöväni yliopistolla, hän sanoi siinä tapauksessa haluavansa rahaa ja menevänsä syömään muualle. Raha piti antaa heti, sillä hän ei halunnut ihmisten yliopistolla näkevän minun antavan hänelle rahaa. En tietenkään suostunut siihen että minulta halutaan rahaa siitä hyvästä että hän nimenomaan itse välttämättä halusi viedä minut katsomaan niitä kirkkoja. Riitelimme pitkään, en antanut hänelle rahaa ja tiemme erosivat kirousten saattelemana. Heti aamulla kun olimme tavanneet tyyppi kertoi vihaavansa kiinalaisia kun ne vaan tulevat tänne viemään paikallisten työt eivätkä kunnioita paikallista kulttuuria. Kun erosimme riidoissa hän julisti että kaikki valkoiset vain tulevan Afrikkaan väärennetyin paperein katsomaan mitä varastettavaa täällä olisi siirtomaa-ajan jälkeen, me suomalaiset olemme kaikki vain rahan perässä ja että nyt hän vihaa suomalaisia eikä halua enää tavata yhtäkään suomalaista. Kaiken kaikkiaan hieno mies siis.

Ennen riitaantumistamme tyyppi halusi välttämättä ottaa minulle valokuvia kirkoista muistoksi.

Tämä oli joku kolmen kuolleen lapsen muistomerkki.

Viime viikolla viimein tapasin parikin töiden kannalta olennaista henkilöä, joiden kanssa yhteistä aikaa oli yritetty löytää monta viikkoa. Näiden tapaamisten seurauksena paljastui kuitenkin aina vain uusia ongelmia ja aikaisemmin miettimäni ratkaisutehdotukset osoittautuivat hankaliksi tai ehkä jopa mahdottomiksi toteuttaa. Aloitin samalla kirjoittamaan harjoitteluni loppuraporttia, johon yritän saada kaikki havaitsemani asiat mukaan. Vaikka kirjoitan raportin harjoitteluni lähtökohdista ECDD:lle yliopistoprojektin näkökulmasta, toivon sen palvelevan myös muita tahoja kehitysyhteistyön jatkamisen merkeissä. Minun pitää vain jaksaa muistaa että raportti nimenomaan tähtää asioiden parantamiseen, vaikka epäkohtien luetteleminen ja niiden päivittäinen ajatteleminen vähän tuppaa masentamaan.

Yliopistolla asuvat kilpikonnat onneksi piristävät. Eilen tapasin kaksi heistä parittelemassa.