Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Vaikka en kyllä tiedä haluanko nuolaista ollenkaan kun kyse on ripulista... Nimittäin keskiviikkona sain ruokamyrkytyksen, todennäköisesti siitä samasta ravintolasta jossa toimiston porukan kanssa syödään lounasta joka päivä. Makasin kaksi päivää sängynpohjalla, mitä nyt joskus piti juosta vessaan. Lauantaina oli jo näennäisesti kaikki ruokamyrkytyksen oireet poissa, enää tämä sitkeä flunssa jäljellä. Lauantaina yöllä iloiseksi yllätykseksi heräsin vessaan ja arvaatte varmaan miksi. Heräsin toki samasta syystä kolme kertaa uudelleen, pari kertaa ihan muusta syystä ja sitten aamulla ensimmäiseksi taas pöntölle. En sitten sunnuntaina päässytkään päivittämään blogia kuten joillekin olin luvannut...

Minusta toki pidettiin hyvää huolta. Sairastuttuani ensimmäiseksi tietysti soitin Saaralle, mutta puhelimitse käytännön asioiden hoitaminen on kovin vaikeaa. Kun viimein torstaina olin tarpeeksi voimissani ja jaksoin pysyä tarpeeksi kauan hereillä soittaakseni apujoukkoja, sain lähetyksen palvelijan valmistamaa spagettia vihanneksilla naapurin Mesfinin toimittamana. Minulla ei ollut Mesfinin numeroa, joten jouduin soittamaan toimiston Tesfulle, joka välitti ruokatilaukseni eteenpäin. Seuraavaksi minulle soitettiinkin toimistolta kahden eri työntekijän toimesta, ja kolmas lähetti tekstiviestin. Seurantasoittoja tuli seuraavinakin päivinä, kunnes vakuutin olevani jo melko terve, ainakin tarpeeksi terve etten tarvitse lääkäriä. Myös Mesfin kävi varmistamassa vointini päivittäin ja jopa hänen vaimonsa halusi auttavalla englannilla tulla varmistamaan että tiedän palvelijan voivan tehdä minulle ruokaa joka päivä.

Ei niin kipeää olekaan, ettei voisi vähän juhlia.

Sairastumiseni seurauksena työaikataulut menivät vähän uusiksi, mutta niin menivät vapaa-ajan suunnitelmatkin. Olin viime viikon lauantaina tavannut muutamia kuuroja tanssijoita, joista yksi kutsui minut keskiviikkona katsomaan heidän esitystään. En tietenkään päässyt ja olen siitä monella tapaa harmissani. Toivottavasti ehdin vielä saada uuden tilaisuuden. Jo alkuviikolla ECDD:n Bethel kertoi että perjantaina on jälleen vuorossa suuri juhla. Tällä kertaa juhlitaan Meskel-kukkaa, jonka kukinta on komeimmillaan nyt sadekauden lopulla. Kaupungin Meskelaukio on kuulemma täynnä ihmisiä jotka juhlivat. Edelleenkään en sen kummempaa kuvailua juhlasta saanut, mutta terveydentilani vuoksi en päässyt paikalle. Onnekseni Meskeliä, joka tunnetaan myös "todellisen ristin löytymisen juhlana" ja joka siis on luonteeltaan uskonnollinen, juhlitaan myös pienimuotoisemmin ympäri kaupunkia. Meidänkin naapurustoomme oli pystytetty kokko ja Mesfin kutsui minut mukaan "auttamaan" juhlaan. Pimeän laskeuduttua kokon lähettyville oli kannettu pöytiä ja tuoleja ja tutut naapurin lapset kutsuivat minut istumaan ja juttelemaan heidän kanssaan. Naapuruston ihmisiä saapui paikalle tipoitellen ja joku tarjosi kaikille halukkaille kaljat, muut saivat toki alkoholitontakin juotavaa. Noin kahdeksalta vieressäni istunut ja välillä asioita kääntänyt Mesfin käski nousta ylös ja tulla auttamaan. Minulle lyötiin käteen samanlainen parimetrinen oksista sidottu "soihtu" kuin muutamalle muullekin. Nämä soihdut oli tarkoitus sytyttää pienemmässä nuotiossa ja sitten soihtujen avulla siirtää tuli kokkoon. Soihtujen, ja varsinkin lähinnä heinätupoista ja muutamasta puunpalasta koostuvan kokon sytyttäminen tuleen olikin yllättävän vaikeaa. Voi olla, että asiaan vaikutti aikaisemmin päivällä ollut rankkasade tai kenties paikallinen ohut ilma. Kun kokko vihdoin paloi, ihmiset alkoivat taputtaa rytmissä ja laulaa lasten johdolla rallatusta, josta suurin osa kuului "hoja hoje hapi marie". Osa ihmisistä tanssi laulaen ja taputtaen kokon ympäri muutaman kierroksen kunnes kaikki kerääntyivät rinkiin ihailemaan kokkoa laulun jatkuessa koko ajan. Laulaminen muuttui ja hetken kuluttua Mesfin kääntyi puoleeni ja sanoi että nyt he ylistävät minun nimeäni! Voi olla että lapset ylistivät vuorotellen kaikkia läsnäolijoita, en voi tietää, mutta tuntui aika hauskalta että minut otettiin mukaan juhlaan myös tällä tavalla. Kun kokko oli palanut loppuun, ihmiset istuivat paikoilleen ja lapset ja muutamat nuoret aikuiset alkoivat laulaa vuorotellen yksittäisille ihmisille. Jonkin aikaa laulettuaan laulun kohde antoi lapsille rahaa ja ryhmä siirtyi seuraavan kohteen luo. Kierroksen loputtua Mesfin kertoi että lapset ylistivät lauluissaan naapuruston ihmisiä sopivilla, spontaanisti mieleen tulevilla tavoilla ilman sen kummempaa protokollaa.

Kun laulut loppuivat, Mesfin käski nousta ylös ja sanoi että nyt rukoillaan. Ihmiset rukoilivat kukin hiljaa itsekseen ja lopuksi yksi läsnäolijoista viilsi toiseen valtavista pyöreistä leivistä ristinmerkin. Molemmat valtavat leivät leikattiin paloiksi ja jaettiin ihmisille. Paikalla oli ehkä kolmekymmentä henkeä, mutta leivistä saatiin menemään vain puolet. Kun olin saanut syötyä leipäni, ihmiset alkoivat vaihtaa kuulumisia keskenään amhariksi, joten minä pakenin takaisin sisälle peiton alle potemaan. 

Miten te vietitte Meskeliä?

Täyden palvelun käytävä.

Kaikki minulle soittaneet ja täällä käyneet kysyivät ensimmäiseksi olenko käynyt sairaalassa tai haluanko lähteä sairaalaan. Olin Suomessa kuullut, että Addisissa on muutamia länsimaisia, ilmeisesti jopa joitakin ruotsalaisia, sairaaloita. Nämä olisivat olleet minun näkökulmastani ensisijaisia vaihtoehtoja, mutta sattumalta satun asumaan noin 100 metrin päässä lähimmästä paikallisesta sairaalasta, jonka omistajan ainakin Tesfu tuntee, ja vakuuttaa sen olevan paikallisella mittakaavalla oikein hyvä. Maanantaina viimein siis raahauduin sinne lähimpään sairaalaan. Ensin löysin tieni vastaanottoon, ja jouduin hetken jonottamaan vuoroani. Tai jonottamaan ja jonottamaan, sillä täällä ei ilmeisesti sellaista käsitettä varsinaisesti tunneta. Tiskille tungetaan mistä välistä sattuu mahtumaan, eikä haittaa vaikka vähän kyynärpäätaktiikalla tuuppisi muita kauemmas. Minäkin kärsivällisesti sopivaa hetkeä odottamalla sain kuitenkin asiani hoidettua. Minulle tehtiin paperinen potilaskortti, ja käteeni sain henkilökohtaisen kortin, jonka avulla paperini ilmeisesti jatkossa sairaalan arkistoista löydettäisiin. Tästä hyvästä sain siirtyä seuraavalla luukulle maksamaan 100 birriä (4 euroa) käyntimaksua. Sitten minut ohjattiin esitarkastukseen, jossa mitattiin pulssi, verenpaine ja kuume. Kuumemittari desinfioitiin hyvin suurielkeisesti edessäni, joten sen suhteen ei tarvinnut olla huolissaan. Sairaala on paikallisella mittakaavalla aika suuri, mutta tämä perus terveyskeskusmeininki sijaitsee yhdellä käytävällä. Käytävän varrella oli kolme lääkärinhuonetta ja melko monta tuolia odottamista varten. Käytävän hommia hallitsivat "reporters", jotka asettelivat ihmiset istumaan oikeille paikoille saapumisjärjestyksen mukaan. Minun vuoroni päästä lääkärille tuli varsin nopeasti, eikä siinä ollut varsinaisesti mitään erityistä. Minulle määrättiin muutamia kokeita ja ohjattiin taas vastaanottotiskille. Minun olisi pitänyt maksaa testeistä melkein 500 birriä (~20 euroa). Käteistä ei ollut, kortti ei käynyt ja vakuutuskaan ei suoraan maksuvälineeksi kelvannut. Minut lähetettiin kotiin hakemaan käteistä, mutta minua ei enää huvittanut koko sairaala. Kävin toimistolla päivittelemässä tilannetta, ja suurin osa tyypeistä kehotti minua vaan menemään takaisin, maksamaan testit ja hakemaan rahat takaisin vakuutuksesta. Oltuani "hakemassa rahoja" noin neljä tuntia palasin sairaalaan. En tiedä käykö paikassa vähän ulkomaalaisia vai teinkö vain ylipäätään kovin lähtemättömän vaikutuksen, kun vastaanoton neidit huutavat minut nähdessään kovaan ääneen "Marko, so you came back!". Maksoin testit ja minut ohjattiin saman käytävän varrella olevaan laboratorioon. Luulin ensin tulevani pieneen vastaanottohuoneeseen ennen näytteenottohuoneeseen siirtymistä, mutta ei. Pian tuli nuori rento jätkä ja ilmoitti ottavansa minulta verinäytteet. Siinä, tavallisella tuolilla tavallisen pöydän ääressä pienessä huoneessa jossa odotti toinenkin potilas ja josta kulki jatkuvasti ihmisiä edestakas. Ainakin neulat ja muut olivat selvästi kertakäyttöisiä ja steriilejä, joskin käsivarteeni vedettiin kumihanska solmuun perinteisen kankaisen kiristyssiteen sijaan. Kun näyte oli otettu, halusi näytteenottaja erikseen esitellä minut työkaverilleen :) Ilmeisesti meitä ulkkareita sitten vaan käy niin harvoin.

Minun piti myös antaa virtsa- ja ulostenäyte. Tätä varten oli käytävän päässä vessoja, ja vessojen vieressä ikkuna laboratorioon, johon näytteet piti jättää. Analyysissa sanottiin kestävän noin tunti, ja minun piti odotella käytävällä. En jostain syystä yllättynyt suuresti kun osa henkilökunnasta huikkasi ohi kulkiessaan "Hei Marko, how are you?". Lopulta tulokseni valmistuivat ja sain niiden perusteella reseptin antibioottia ja yskänlääkettä. Nämä tuli tietysti ostaa sairaalan omasta apteekista. Mutta minulla ei taaskaan ollut tarpeeksi käteistä. Tällä kertaa juoksin suoraan kotiin ja hain rahat ja juoksin suoraan takaisin. Osa henkilökunnasta oli ilmeisesti jo päässyt töistä, sillä kadulla vastaanoton neiti arkivaatteissaan huudahti taas "Marko!" nähdessään minut. Marssin apteekkiin ja minulle laskettiin lääkkeiden hinta. En kuitenkaan voinut maksaa apteekkiin, vaan minun piti jälleen kerran mennä lappu kourassa maksutiskille, maksaa, saada kuitti ja palata kuitin kanssa apteekkiin. Antibiootteja ei oltu määrätty kokonaista pakkausta, joten sain vain tarvittavan määrän "tablettiliuskoja", joiden mukaan apteekkari käsin kirjoitti ohjeen paperilapulle. Nyt olin kuitenkin viimein valmis lähtemään lääkkeet kourassa. Illalla otin ensimmäiset lääkkeet ja tänään olo on ollut parempi kuin viikkoihin! Toki on mahtavaa viimein parantua, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut sääli jäädä paitsi tästäkin jännästä sairaalakäyntikokemuksesta :D

Marko