Etiopiaan eksynyt: Vähän vuoria ja markkinoita ja tanssia ja...

Viime viikkoon on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että en tiedä miten saan kirjoitettua kaikesta yhteen postaukseen. Ensinnäkin pitää varmaan vähän taustoittaa, että sain tossa muutama viikko sitten uusia kavereita. Nimittäin marssin paikalliseen kuurojen liittoon, jonka toimiston ympäristö käytännössä toimii kuurojen yhdistyksenä, paikkana missä aina hengailee kuuroja vain viettämässä aikaansa. Alunperin siis vain kävelin paikalle, sattumalta yhdistyksen kokouspäivänä ja pari kuurojen tanssiryhmäläistä otti minut lämpimästi vastaan ja opetti mm. paikallisia viittomia. Kokouksen jälkeen vaihdoimme numeroita ja parin päivän päästä sainkin ensimmäisen kutsun Mulelta saapua katsomaan heidän ryhmäänsä tanssimassa. Olin tuolloin ensimmäisen ruokamyrkytykseni kourissa (kyllä, minulle tuli toinenkin kuluneella viikolla) enkä päässyt paikalle. Pelkäsin että homma kuivuu kasaan, mutta iloiseksi yllätyksekseni sain uuden kutsun seuraavalla viikolla. Lähdin siis tapaamaan Mulea samaan paikkaan kuurojen yhdistykselle, jossa minut esiteltiin Robelille. Pojat johdattivat minut treenipaikkaansa, ja vaikka viestien perusteella olin ymmärtänyt tulevani katsomaan ryhmää tanssimassa, eli esiintymässä, tajusin nopeasti että minut oli kutsuttu katsomaan treenejä. Istuin pari tuntia salin lattialla kun ryhmä harjoitteli perinteisiä etiopialaisia tansseja, jonka jälkeen minut kutsuttiin kuurojen kahvilaan. Treenipaikan lähellä, eikä myöskään kovin kaukana yhdistykseltä on siis kahvila, joka on joka kerta ollut aivan täynnä kuuroja. Kolmeen huoneeseen mahtuu kerrallaan muutama kymmenen kuuroa ja loput hengailevat ulkopuolella. Kahvilassa aivan todella paljon sokeria sisältävää teetä juodessani tajusin viimeistään, että minut on hyväksytty joukkoon. Kaikki aikaisemmin tapaamani, plus minulle tuntemattomat Mulen ja Robelin tutut kuurot tulivat tervehtimään ja kyselemään kuulumisia ja Suomessa ja suomalaisessa viittomakielessä riitti ihmeteltävää. Robel on ollut viisi vuotta sitten viikon Suomessa, ainoalla ulkomaanmatkallaan ikinä, eikä edelleenkään tunnu kyllästyvän kertomaan kuinka erilaista kaikki Suomessa on.

Erityisesti Mule ja Robel ovat pitäneet minusta hyvää huolta. Olemme nähneet nyt melkein joka toinen päivä ja henganneet yleensä yhdessä koko päivän. Minut on kutsuttu Mulen työpaikalle, Robelin kotiin, poikien yhteisten kavereiden kotiin, yhdistykselle, treenipaikalle, kahvilaan jne. enkä ensimmäiseen pariin viikkoon saanut itse maksaa mistään mitään, sillä olin heidän vieraansa ja kaverinsa. Ainakaan näiden tyyppien suhteen ei tullut mieleen epäillä hyväksikäyttöä, kuten aika monien muiden paikallisen "kavereiden" kanssa on tapana käydä. Ainoa mitä poikien kanssa mietin on tulkin rooli. Täällä sellaista käsitettä ei varmasti edes tunneta, eikä satunnainen kavereille asioiden tulkkaaminen varsinaisesti häiritse. Välillä kuitenkin tuntuu vähän oudolta että ensin Robel selittää minulle jotain asiaa ja sitten lyö jo valmiiksi soittavan puhelimen käteen ja pyytää tulkkaamaan. Sunnuntaina selitin asiasta Robelille, mutta tulin samalla ajatelleeksi että käytännössä me olemme molemmat toisillemme tulkkeja täällä. Minä toki tulkkaan puheluita ja joskus jotain keskusteluita, mutta toisaalta todella monta kertaa kielellisesti lahjakas ja kansainvälisen viittomisen hallitseva Robel on toiminut minulle kv-tulkkina, kun en ole ymmärtänyt paikallisia kuuroja tai he eivät ole ymmärtäneet minua.Vaikka monet käytännön asiat varmasti hoituisivat helpommin jos minä tulkkaisin, sitä ei kuitenkaan ikinä pyydetä ja toisaalta pojat näkevät välillä paljonkin vaivaa että minä pääsisin jonnekin mukaan.

Viime viikon keskiviikkona Mule ja Robel veivät minut Mount Entotolle, ilmeisesti korkeimmalle Addisia ympäröivälle vuorelle, jonka päältä kaupungin perustaja on joskus muinoin katsonut alas ja katsonut paikan olevan hyvä kaupungin perustamiselle. Kyselin myös toimistolla vuoresta, mutta kukaan ei tunnu käyneen siellä. Kun huomasin, että vuoren juurelle pääsi parilla taksilla, eikä hintaakaan siis tullut kuin muutama birri, jäin miettimään miksi kulttuurihistoriallisesti näin merkittävä ja esteettisesti varsin vaikuttava elämys ei tunnu liiemmin kiinnostavan kovin monia paikallisia. Kiivetessämme onneksi varsin hyväkuntoista tietä ylöspäin huomasin ehdottomasti suurimman osan tietä ylöspäin kulkevista autoista olevan täynnä valkoihoisia, eli ulkomaalaisia turisteja. Tietä alaspäin kyllä kulki paikallisia supermummoja, selässään uskomattomat kasat eukalyptuspuun oksia alhaalla polttopuuna myytäväksi. Me emme tuolloin jaksaneet kävellä ylös asti, mutta sovimme menevämme huipulle joku toinen kerta.

Näkymä kaupunkiin vuoren alarinteiltä.

Supermummoja, jotka kantavat hulluja määriä eukalyptuksen oksia alas rinnettä. Kasat ovat kuulemani mukaan vieläpä erittäin painavia.


Aaseja. Aaseja täällä on kyllä joka paikassa, mutta ne on vaan niin sympaattisia.

Mule ja kiipeämisen jälkeistä tunnelmaa hyvin kuvaava ilme.

Robel alkumatkasta, kun vielä jaksoi hymyillä.

Illalla pojat treenasivat ja pyysivät minua taas mukaan katsomaan. Tällä kertaa treeneihin saapui kuitenkin myös tanssiryhmää sponsoroivan Smile Ethiopia-järjestön tyyppejä, joiden kanssa juttelin kaikenlaista. Järjestön perustaja Dawit oli kovin kiinnostunut ECDD:stä ja sovimme tapaavamme joku päivä ECDD:n toimistolla. Smile Ethiopia on etiopialais-alankomaalainen ja järjestö haluaisia kuulemma kutsua ryhmän alankomaahan esiintymään. Nämä tyypit myös kertoivat ryhmän esiintyvän sunnuntaina Addisissa ja kutsuivat minut tietysti katsomaan esitystä. Treenien jälkeen suuntasimme taas samaan kahvilaan, ja minulle juotettiin teetä ja syötettiin kakkua. Kakku oli kuitenkin vikatikki, sillä päästyäni kotiin olin kovin huonovointinen ja keskellä yötä heräsin oksentamaan. Kahdesti.

Pari päivää meni tästä toisesta ruokamyrkytyksestä toipuessa, mutta lauantaina olin jo aivan kunnossa. Mikäs sen parempi, sillä olimme Johnyn kanssa sopineet menevämme käymään Afrikan suurimmalla markkinapaikalla, Merkatolla. Toimiston väki oli ystävällisesti toivottanut minulle onnea kertoessani suunnitelmistani, ja kaikki asiasta tienneet olivat varoitelleet varkaista. En siis ottanut mukaan mitään muuta kuin välttämättömän, jonkin verran rahaa, avaimet ja repun. Astuttuamme taksista ulos Johny heti ensimmäiseksi käski tyhjentää taskut, sillä varkaita on niin paljon. Mitään minulta ei varastettu, mutta muuten paikka kyllä oli enemmän kuin tarpeeksi minulle, rauhaa ja hiljaisuutta rakastavalle suomalaiselle. Ihmisiä oli enemmän kuin olisin osannut edes kuvitella. Paikka ei muuten kuitenkaan ollut kuin kuvittelin. Olin ajatellut "marketplacen" tarkoittavan toria, isoa avointa tilaa jossa ihmiset myyvät kojuista tavaroita. Merkato on enemmänkin kaupunginosa, jossa on katuja ja kujia ja joka ikisessä välissä ja raossa on joku myymässä jotain. Alue on niin valtava, että siellä on omat alueet esimerkiksi metallille ja rakennustarvikkeille, puulle ja puusta tehdyille tavaroille, muoville, oma alueensa muovisille feikkicrocseille, omat alueet kankaille, kengille, elektroniikalle, muovikukille jne. Nykyään alueella on joitakin monikerroksisia ostoskeskuksia, jotka ovat kuulemma rauhoittaneet meininkiä huomattavasti. Me Johnyn kanssa halusimme nähdä alueen laajemmin ja kiipesimme ostoskeskus/hotellin katolle. Vaikka talo oli alueen keskustan tuntumassa, ei Merkaton kaukaisimpia reunoja pystynyt näkemään. Katolta valtavaa ihmisten kuhinaa katsellessamme harmitti, että olin jättänyt puhelimen ja kameran kotiin. Puhelinta en halua missään nimessä toistamiseen menettää, mutta kameran kanssa haluan mennä takaisin ikuistamaan meiningin teille lukijoille.

Tässä kuitenkin muutama Johnyn puhelimellaan katolta ottama kuva.

Talo oli selvästi yksi korkeimmista.

Perusmeininki. Auto menee sieltä mistä auto mahtuu ja ihminen on toki vähän pienempi niin ihminen menee sitten siitä välistä mistä auto ei mahdu.

Kaiken lisäksi kaduilla seikkailevat paikalliset bussit.

Paikallisbussien asema.

Nämä on niitä uudempia kauppakeskuksia, ja seinässä kivasti nuudelimainos.

Todistettavasti minäkin olin paikalla. Ja aurinkorasvasta huolimatta poltin olkapääni aika pahasti.

Seuraavana päivänä olikin vuorossa Mulen ja Robelin ryhmän tanssiesitys. Olin kysynyt Mulelta missä ja milloin esitys on, mutta kuten jokainen asiaa tunteva voi kuvitella, kuuron ihmisen vieraalla kielellä ja vieläpä vierailla aakkosilla kirjoittamasta tekstiviestistä ei kaltaiseni kuuleva saa välttämättä mitään selvää. Jouduin siis selvittelemään asiaa jonkin verran, ja lopulta ymmärsin, että tapaamme yhdistyksellä aamulla klo 11. Käytännössä tämä tarkoitti, että tapasin yhden jäsenen yhdistyksellä klo 11, kävelimme kuurojen kahvilaan tapaamaan Robelia, matkustimme bussilla kaupungin toiselle puolelle hakemaan Mulea, ja nelistään kuljimme kahdella eri bussilla yli tunnin kaupungin kaukaisimmalle laidalle, missä tanssiminen varsinaisesti tapahtuisi. Kuten odottaa saattoi, olivat tapahtuman kaikki muut osallistujat kuulevia ja ongelmien sattuessa minä sitten kätevästi tulkkasin jätkille mistä on kyse. Ongelmia tapahtumassa riitti, sillä tekniikkaa ja äänentoistoa on ilmeisen turha testata ennen tapahtuman alkua, varsinkin kun tapahtuma pääsee alkamaan kaksi tuntia myöhässä. En tosin tiedä millaista laatua esimerkiksi äänentoistolta edes toivottiin, sillä alusta asti äänet olivat lähes täysillä, niin että suuren osan ajasta vuoroin kuvittelin ja vuoroin toivoin kuuroutuvani, ja kaiuttimet särkivät ja särisivät niin että paikoin esimerkiksi sanoista oli mahdoton saada selvää. Tanssin puolesta anti oli kuitenkin aivan mahtavaa. Ohjelma koostui lähinnä AK West Miki 2-nimisen ryhmän esityksistä, jotka vaihtelivat hip hopista perinteisiin etiopialaisiin tansseihin ja nykytanssiin. Välillä joku lauloi amhariksi ilmeisesti jotain perinteisiä lauluja, samalla kun ihmiset noin 500 hengen yleisöstä kävelivät lavalle antamaan laulajalle rahaa ja _tietysti_ jäivät lavalle tanssimaan ja jammailemaan yleisön hurratessa. Ylipäätään yleisö eläytyi hyvin vahvasti esityksiin, eikä huutoa tai vislausta tai taputuksia puuttunut. Välillä DJ:t soittivat välibiisejä tietokoneiltaan ja tällöin koettiin todellisia only in Africa -hetkiä, kun ihmiset innostuivat vatkaamaan lanteitaan koulun liikuntasalin tuolirivien väleissä miesten riisuessa hiestä märät paitansa tieltä pois. Mulen, Robelin ja Suarfelin show sai yleisöltä hyvän vastaanoton, mutta omasta ja ilmeisesti myös yleisön mielestä illan parasta antia olivat noin 8-vuotiaan pojan hip hop-esitys ja valtavan tunteikas ja voimakas AK-ryhmän nykytanssiteos. Joka tapauksessa show oli paljon vaikuttavampi kuin osasin edes aavistaa. Kuvasin puhelimella poikien esityksen, mutta sen lataaminen tänne ei netin hitaudesta johtuen ole realistista.