Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Vaikka en kyllä tiedä haluanko nuolaista ollenkaan kun kyse on ripulista... Nimittäin keskiviikkona sain ruokamyrkytyksen, todennäköisesti siitä samasta ravintolasta jossa toimiston porukan kanssa syödään lounasta joka päivä. Makasin kaksi päivää sängynpohjalla, mitä nyt joskus piti juosta vessaan. Lauantaina oli jo näennäisesti kaikki ruokamyrkytyksen oireet poissa, enää tämä sitkeä flunssa jäljellä. Lauantaina yöllä iloiseksi yllätykseksi heräsin vessaan ja arvaatte varmaan miksi. Heräsin toki samasta syystä kolme kertaa uudelleen, pari kertaa ihan muusta syystä ja sitten aamulla ensimmäiseksi taas pöntölle. En sitten sunnuntaina päässytkään päivittämään blogia kuten joillekin olin luvannut...

Minusta toki pidettiin hyvää huolta. Sairastuttuani ensimmäiseksi tietysti soitin Saaralle, mutta puhelimitse käytännön asioiden hoitaminen on kovin vaikeaa. Kun viimein torstaina olin tarpeeksi voimissani ja jaksoin pysyä tarpeeksi kauan hereillä soittaakseni apujoukkoja, sain lähetyksen palvelijan valmistamaa spagettia vihanneksilla naapurin Mesfinin toimittamana. Minulla ei ollut Mesfinin numeroa, joten jouduin soittamaan toimiston Tesfulle, joka välitti ruokatilaukseni eteenpäin. Seuraavaksi minulle soitettiinkin toimistolta kahden eri työntekijän toimesta, ja kolmas lähetti tekstiviestin. Seurantasoittoja tuli seuraavinakin päivinä, kunnes vakuutin olevani jo melko terve, ainakin tarpeeksi terve etten tarvitse lääkäriä. Myös Mesfin kävi varmistamassa vointini päivittäin ja jopa hänen vaimonsa halusi auttavalla englannilla tulla varmistamaan että tiedän palvelijan voivan tehdä minulle ruokaa joka päivä.

Ei niin kipeää olekaan, ettei voisi vähän juhlia.

Sairastumiseni seurauksena työaikataulut menivät vähän uusiksi, mutta niin menivät vapaa-ajan suunnitelmatkin. Olin viime viikon lauantaina tavannut muutamia kuuroja tanssijoita, joista yksi kutsui minut keskiviikkona katsomaan heidän esitystään. En tietenkään päässyt ja olen siitä monella tapaa harmissani. Toivottavasti ehdin vielä saada uuden tilaisuuden. Jo alkuviikolla ECDD:n Bethel kertoi että perjantaina on jälleen vuorossa suuri juhla. Tällä kertaa juhlitaan Meskel-kukkaa, jonka kukinta on komeimmillaan nyt sadekauden lopulla. Kaupungin Meskelaukio on kuulemma täynnä ihmisiä jotka juhlivat. Edelleenkään en sen kummempaa kuvailua juhlasta saanut, mutta terveydentilani vuoksi en päässyt paikalle. Onnekseni Meskeliä, joka tunnetaan myös "todellisen ristin löytymisen juhlana" ja joka siis on luonteeltaan uskonnollinen, juhlitaan myös pienimuotoisemmin ympäri kaupunkia. Meidänkin naapurustoomme oli pystytetty kokko ja Mesfin kutsui minut mukaan "auttamaan" juhlaan. Pimeän laskeuduttua kokon lähettyville oli kannettu pöytiä ja tuoleja ja tutut naapurin lapset kutsuivat minut istumaan ja juttelemaan heidän kanssaan. Naapuruston ihmisiä saapui paikalle tipoitellen ja joku tarjosi kaikille halukkaille kaljat, muut saivat toki alkoholitontakin juotavaa. Noin kahdeksalta vieressäni istunut ja välillä asioita kääntänyt Mesfin käski nousta ylös ja tulla auttamaan. Minulle lyötiin käteen samanlainen parimetrinen oksista sidottu "soihtu" kuin muutamalle muullekin. Nämä soihdut oli tarkoitus sytyttää pienemmässä nuotiossa ja sitten soihtujen avulla siirtää tuli kokkoon. Soihtujen, ja varsinkin lähinnä heinätupoista ja muutamasta puunpalasta koostuvan kokon sytyttäminen tuleen olikin yllättävän vaikeaa. Voi olla, että asiaan vaikutti aikaisemmin päivällä ollut rankkasade tai kenties paikallinen ohut ilma. Kun kokko vihdoin paloi, ihmiset alkoivat taputtaa rytmissä ja laulaa lasten johdolla rallatusta, josta suurin osa kuului "hoja hoje hapi marie". Osa ihmisistä tanssi laulaen ja taputtaen kokon ympäri muutaman kierroksen kunnes kaikki kerääntyivät rinkiin ihailemaan kokkoa laulun jatkuessa koko ajan. Laulaminen muuttui ja hetken kuluttua Mesfin kääntyi puoleeni ja sanoi että nyt he ylistävät minun nimeäni! Voi olla että lapset ylistivät vuorotellen kaikkia läsnäolijoita, en voi tietää, mutta tuntui aika hauskalta että minut otettiin mukaan juhlaan myös tällä tavalla. Kun kokko oli palanut loppuun, ihmiset istuivat paikoilleen ja lapset ja muutamat nuoret aikuiset alkoivat laulaa vuorotellen yksittäisille ihmisille. Jonkin aikaa laulettuaan laulun kohde antoi lapsille rahaa ja ryhmä siirtyi seuraavan kohteen luo. Kierroksen loputtua Mesfin kertoi että lapset ylistivät lauluissaan naapuruston ihmisiä sopivilla, spontaanisti mieleen tulevilla tavoilla ilman sen kummempaa protokollaa.

Kun laulut loppuivat, Mesfin käski nousta ylös ja sanoi että nyt rukoillaan. Ihmiset rukoilivat kukin hiljaa itsekseen ja lopuksi yksi läsnäolijoista viilsi toiseen valtavista pyöreistä leivistä ristinmerkin. Molemmat valtavat leivät leikattiin paloiksi ja jaettiin ihmisille. Paikalla oli ehkä kolmekymmentä henkeä, mutta leivistä saatiin menemään vain puolet. Kun olin saanut syötyä leipäni, ihmiset alkoivat vaihtaa kuulumisia keskenään amhariksi, joten minä pakenin takaisin sisälle peiton alle potemaan. 

Miten te vietitte Meskeliä?

Täyden palvelun käytävä.

Kaikki minulle soittaneet ja täällä käyneet kysyivät ensimmäiseksi olenko käynyt sairaalassa tai haluanko lähteä sairaalaan. Olin Suomessa kuullut, että Addisissa on muutamia länsimaisia, ilmeisesti jopa joitakin ruotsalaisia, sairaaloita. Nämä olisivat olleet minun näkökulmastani ensisijaisia vaihtoehtoja, mutta sattumalta satun asumaan noin 100 metrin päässä lähimmästä paikallisesta sairaalasta, jonka omistajan ainakin Tesfu tuntee, ja vakuuttaa sen olevan paikallisella mittakaavalla oikein hyvä. Maanantaina viimein siis raahauduin sinne lähimpään sairaalaan. Ensin löysin tieni vastaanottoon, ja jouduin hetken jonottamaan vuoroani. Tai jonottamaan ja jonottamaan, sillä täällä ei ilmeisesti sellaista käsitettä varsinaisesti tunneta. Tiskille tungetaan mistä välistä sattuu mahtumaan, eikä haittaa vaikka vähän kyynärpäätaktiikalla tuuppisi muita kauemmas. Minäkin kärsivällisesti sopivaa hetkeä odottamalla sain kuitenkin asiani hoidettua. Minulle tehtiin paperinen potilaskortti, ja käteeni sain henkilökohtaisen kortin, jonka avulla paperini ilmeisesti jatkossa sairaalan arkistoista löydettäisiin. Tästä hyvästä sain siirtyä seuraavalla luukulle maksamaan 100 birriä (4 euroa) käyntimaksua. Sitten minut ohjattiin esitarkastukseen, jossa mitattiin pulssi, verenpaine ja kuume. Kuumemittari desinfioitiin hyvin suurielkeisesti edessäni, joten sen suhteen ei tarvinnut olla huolissaan. Sairaala on paikallisella mittakaavalla aika suuri, mutta tämä perus terveyskeskusmeininki sijaitsee yhdellä käytävällä. Käytävän varrella oli kolme lääkärinhuonetta ja melko monta tuolia odottamista varten. Käytävän hommia hallitsivat "reporters", jotka asettelivat ihmiset istumaan oikeille paikoille saapumisjärjestyksen mukaan. Minun vuoroni päästä lääkärille tuli varsin nopeasti, eikä siinä ollut varsinaisesti mitään erityistä. Minulle määrättiin muutamia kokeita ja ohjattiin taas vastaanottotiskille. Minun olisi pitänyt maksaa testeistä melkein 500 birriä (~20 euroa). Käteistä ei ollut, kortti ei käynyt ja vakuutuskaan ei suoraan maksuvälineeksi kelvannut. Minut lähetettiin kotiin hakemaan käteistä, mutta minua ei enää huvittanut koko sairaala. Kävin toimistolla päivittelemässä tilannetta, ja suurin osa tyypeistä kehotti minua vaan menemään takaisin, maksamaan testit ja hakemaan rahat takaisin vakuutuksesta. Oltuani "hakemassa rahoja" noin neljä tuntia palasin sairaalaan. En tiedä käykö paikassa vähän ulkomaalaisia vai teinkö vain ylipäätään kovin lähtemättömän vaikutuksen, kun vastaanoton neidit huutavat minut nähdessään kovaan ääneen "Marko, so you came back!". Maksoin testit ja minut ohjattiin saman käytävän varrella olevaan laboratorioon. Luulin ensin tulevani pieneen vastaanottohuoneeseen ennen näytteenottohuoneeseen siirtymistä, mutta ei. Pian tuli nuori rento jätkä ja ilmoitti ottavansa minulta verinäytteet. Siinä, tavallisella tuolilla tavallisen pöydän ääressä pienessä huoneessa jossa odotti toinenkin potilas ja josta kulki jatkuvasti ihmisiä edestakas. Ainakin neulat ja muut olivat selvästi kertakäyttöisiä ja steriilejä, joskin käsivarteeni vedettiin kumihanska solmuun perinteisen kankaisen kiristyssiteen sijaan. Kun näyte oli otettu, halusi näytteenottaja erikseen esitellä minut työkaverilleen :) Ilmeisesti meitä ulkkareita sitten vaan käy niin harvoin.

Minun piti myös antaa virtsa- ja ulostenäyte. Tätä varten oli käytävän päässä vessoja, ja vessojen vieressä ikkuna laboratorioon, johon näytteet piti jättää. Analyysissa sanottiin kestävän noin tunti, ja minun piti odotella käytävällä. En jostain syystä yllättynyt suuresti kun osa henkilökunnasta huikkasi ohi kulkiessaan "Hei Marko, how are you?". Lopulta tulokseni valmistuivat ja sain niiden perusteella reseptin antibioottia ja yskänlääkettä. Nämä tuli tietysti ostaa sairaalan omasta apteekista. Mutta minulla ei taaskaan ollut tarpeeksi käteistä. Tällä kertaa juoksin suoraan kotiin ja hain rahat ja juoksin suoraan takaisin. Osa henkilökunnasta oli ilmeisesti jo päässyt töistä, sillä kadulla vastaanoton neiti arkivaatteissaan huudahti taas "Marko!" nähdessään minut. Marssin apteekkiin ja minulle laskettiin lääkkeiden hinta. En kuitenkaan voinut maksaa apteekkiin, vaan minun piti jälleen kerran mennä lappu kourassa maksutiskille, maksaa, saada kuitti ja palata kuitin kanssa apteekkiin. Antibiootteja ei oltu määrätty kokonaista pakkausta, joten sain vain tarvittavan määrän "tablettiliuskoja", joiden mukaan apteekkari käsin kirjoitti ohjeen paperilapulle. Nyt olin kuitenkin viimein valmis lähtemään lääkkeet kourassa. Illalla otin ensimmäiset lääkkeet ja tänään olo on ollut parempi kuin viikkoihin! Toki on mahtavaa viimein parantua, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut sääli jäädä paitsi tästäkin jännästä sairaalakäyntikokemuksesta :D

Marko

Nyt kuulkaa seuraa ihan suoraan tänne ilman editoimista kirjoitettua tekstiä. On meinaan ollut sellaiset kaks päivää että pitää vähän saada purkaa. Muistakaa kuitenkin että pohjimmiltaan kuitenkin tykkään tästä kaikesta, tää on vaan kulttuurishokin yks välivaihe.

Elikkäs, eilen sunnuntaina kävin kaupungilla ihan vaan kävelyllä ja juttelin S:n kanssa. Puhelun jälkeen päätin vähän käydä seikkailemassa ja lähdin kävelemään kohti yhtä puistoa jonka pitäis olla tässä suht lähellä. No, en löytänyt puistoa ja päätin muutenkin kääntyä takaisin kun alkoi sataa. En ehtinyt ajoissa pois ja kastuin sateessa märäksi. Tosi hyvä näin flunssaisena. Kotona huomasin et rahat on vähän finaalissa, joten ei muuta kuin automaatille. Viimeksi oli vähän ongelmia automaattien kanssa, ja eilenkin jouduin väsyneenä ja nälkäisenä talsimaan viidennelle automaatille ennen kuin sain rahaa. Minulla olisi ollut tarpeeksi rahaa syödäkseni, mutta ajattelin pelata varman päälle ja syödä vasta kun oon saanut rahaa. Nyt sitten kotimatkalla kävin kolmessa ravintolassa kysymässä oisko jotain vegaanista, "fasting food", mutta vasta neljännestä sain sitä samaa shiroa, mitä oon nyt syönyt jo monta päivää.  Kun pääsin kotiin, tuli kurkku ihan tosi kipeeks ja lopun iltaa join kuumaa vettä rauhoitellakseni kurkkuani.

Tänään päätin nukkua pitkään, toivoen paranevani yön aikana. Aamulla sain kuin sainkin suurimman osan limasta yskittyä ulos ja parin tunnin rauhallisen hengailun jälkeen uskalsin kaikessa rauhassa lähteä kohti yliopistoa, sillä olin kuullut siellä olevan hyvän netin. Lauantaina kävin yliopistolla muutaman mutkan kautta, sillä vaikka minulle oli kerrottu miten sinne taksilla mennään, päätin kuitenkin luottaa omaan suuntavaistooni ja eksyin :) Tänään onnistuin saamaan ensimmäisen kahdesta taksista ihan ok, mutta aika pian lähdön jälkeen takanani istuva alkoi oksentaa päin ikkunaa ja kaikki muut huusivat. Oli aika epämukavaa, mutta minut jätettiin kaikkein ikävimmästä paikasta pian ulos, annettiin rahat takaisin ja käskettiin ottaa seuraava taksi. Seuraavan taksin löytäminen olikin paljon hankalampaa, mutta lopulta onnistuin pääsemään sen päätepysäkille. Tiesin seuraavan oman pysäkkini nimen, mutta en sinne menevien taksien määränpäitä. Varsinaisella pysäkillä kukaan ei edes huudellut määränpäiden nimiä normaaliin tapaan, sillä ihmiset rynnivät ja tönivät päästäkseen sisälle, mainostamiselle ei siis ollut mitään tarvetta. Kävelin vähän rauhallisemmalle paikalle ja aloin kysellä takseilta, pääseekö niillä minne olin menossa. Yksi rahastajapoika nyökkäsi ja osoitti että menisin istumaan etupenkille. Avasin etuoven ja samassa kaksi miestä tunki jo istumaan, enkä siis mahtunut enää kyytiin. Haistatin jätkille v*tut ja luovutin. Lähdin kävelemään eteenpäin.

Kun halusin tarkastaa kellonajan, huomasin ettei puhelimeni ollutkaan taskussa. Tarkastin kaikki mahdolliset paikat missä se olisi voinut olla, mutta lopulta jouduin myöntämään että se oli pöllitty. Ja nyt oli kyseessä siis mun suomalainen älypuhelin, sillä etiopialainen puhelin oli kotona latauksessa akun loputtua aivan täysin. Tajusin olevani varastettuna, ilman minkäänlaista puhelinta ruuhkaisessa paikassa jossa en onnistu saamaan taksia. Lähdin kävelemään takaisinpäin ja yritin muutaman kerran saada taksia. Tällä kertaa tiesin ainakin teoriassa haluamani taksin määränpään, mutta sellaista ei mikään näistä takseista huutanut. Tiesin kuitenkin reitin, joten päätin vain kävellä reippaasti eteenpäin. Olinhan lauantaina jo kävellyt melkein koko matkan, kun en silloinkaan onnistunut saamaan taksia takaisinpäin.

Jossain vaiheessa matkaa seuraani lyöttäytyi nuori mies, joka esitteli itsensä Yonakseksi. Tällaisia tarttuu matkaan silloin tällöin, mutta yleensä ignooraan ne täysin tai kysyn minne ne on menossa ja käännyn itse eri suuntaan. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään vaaralliselta, minulla oli pitkä matka edessä enkä halunnut hirveästi hukata aikaa, joten annoin Yonaksen jutella kanssani. Lähellä ECDD:n toimistoa annoin Yonaksen näyttää minulle jonkun paikan, jossa tämä tykkää hengata, mutta varmistin koko ajan että tiedän missä olen ja että ympärillä on muita ihmisiä. Perille päästyäni sanoin "tulevani tänne joskus kun on aikaa, mutta nyt pitää mennä". Tämän jälkeen Yonas kertoi olevansa opintojen ohessa sivutoiminen DJ, ja halusi käydä hakemassa minulle yhden CD:n. Kun tarpeeksi sinnikkäästi kieltäydyin, pyysi hän suoraan rahaa koulukirjoihin. Onnistuin kuitenkin vakuuttamaan tyypin, etten ole antamassa rahaa ja lopulta pääsin hänestä eroon. Tästä Yonaksesta tuli vähän paha mieli. Tiesin koko ajan mistä on kyse, mutta miksi esittää kiinnostunutta ja alkaa kaveerata. Kysyin suoraan lyöttäytyikö Yonas seuraani koska olen valkoinen ja minulta voisi saada rahaa. Huomautin myös että "kaverit", joita hänen mukaansa nyt olimme, eivät pyydä toiselta rahaa. Voi olla että tämä turhautuminen johtui väsymyksestä ja kipeydestä, mutta vaikka kuinka tiedän miten homma toimii ja vaikka tiedän ettei Yonas halunnut minulta mitään muuta kuin rahaa, tuli silti paha mieli.

Kävelin sitten vielä ECDD:n toimistolle voidakseni sulkea kaikki puhelimen jutut, ja minut esiteltiin yhdelle työntekijälle joka oli palannut töihin. Kaiken edellekuvatun jälkeen oli todella hohdokas olo esittäytyä uudelle työkaverille flunssaisena, hikisenä, haisevana ja pahantuulisena.

Huomisen agendalla on hommata uusi puhelin. Vastoin etukäteisolettamuksiani kaikilla täällä on älypuhelin ja uusia malleja mainostetaan isoilla plakaateilla kadunvarsilla. Veikkaisin kuitenkin puhelinten olevan täällä huomattavasti halvempia (jos niitä saa suomenkielisillä käyttöliittymillä), joten toivon jostain löytäväni vanhalle seuraajan. Ja edelleen haluan vakuuttaa teille että vaikka nyt on ollut vähän huonoja päiviä, on päällimmäinen tunne kuitenkin positiivinen. Alkuvitutuksen jälkeen en osaa oikein edes olla vihainen. Tätä alikehittyneessä maassa oleminen on. Puhelimeni varastanut on varmasti enemmän siitä saatavan rahan tarpeessa kuin minä. Ainoa korvaamaton asia olivat kuvat, joita en ollut ehtinyt varmuuskopioida, mutta niitä voin ottaa lisää.

Nauttikaa elämästä, niin minäkin teen!

Marko

No niin, nyt oon ollut viikon töissä (eli harjoittelussa) ECDD:ssä. Teille, jotka ette tiedä olen siis kolme kuukautta vaihto-opiskelemassa eli työharjoittelussa vammaisten ihmisoikeusjärjestössä Ethiopian Center of Disability and Developmentissa, jonka kanssa Kynnys ry tekee yhteistyötä. Olin nopeasti käynyt täällä jo heti ensimmäisenä päivänä melkein suoraan lentokoneesta, ja tuolloin mulle esiteltiin paikat ja kaikki läsnäolleet ihmiset. Kävin myös seuraavana päivänä nopeasti täällä julkaisemassa ensimmäisen blogipäivityksen. Ymmärrettävästi en tietenkään muistanut kenenkään nimeä maanantaina kun harjoitteluni alkoi, mutta onneksi minulle tärkeät ihmiset esiteltiin uudestaan. Järjestön pomo Yetnebersh lähti sen ensimmäisen tiistain jälkeen äitiyslomalle, ja nyt Yetneä tuuraa Retta, joka siis vastaa minunkin harjoittelustani. Kävimme Rettan kanssa suuret linjat läpi, mutta koska työskentelen vammaisten yliopisto-opiskelijoiden voimauttamiseen tähtäävässä projektissa, minun käytännön työskentelyäni ohjaa tuon projektin vastaava Alenew (lausutaan Alleno). Alunperin Yetne oli kaavaillut toimistokseni tyhjää pöytää kahdeksan hengen huoneessa, josta ei naurua ja iloa ja ääntä puutu, mutta Alenew ja Retta ajattelivat että työskentelyrauha on parempi Alenewin kanssa samassa huoneessa. Alenew on sokea ja työskentelee tietokoneella JAWS-ohjelman avulla, joka lukee kaikki tietokoneen tapahtumat ääneen. Täällä työskentelee myös järjestön IT-tyyppi Mesfin, mutta ymmärrettävästi kumpikaan ei halua häiritä Alenewia ja olemme aika pitkälti hiljaa. Ei tässäkään huoneessa mitään vikaa ole, paitsi että wifi ei toimi juuri ikinä käytännössä ollenkaan. Käynkin siksi lähes päivittäin siinä alkuperäisessä huoneessa nauttimassa hyvästä meiningistä ja paremmasta verkosta.

Menoa ja meininkiä ei ylipäätään tarvitse kaukaa etsiä, sillä toimistot sijaitsevat kahdessa vierekkäisessä talossa, joissa työskentelee yhteensä lähemmäs 40 ihmistä. Asioita ei myöskään lähdetä hoitamaan toisen pöydän luo kulkemalla, vaan ensikontakti luodaan huutamalla huoneesta toiseen. Käytännössä kaikki työntekijät osaavat englantia, mutta keskenään he luonnollisesti juttelevat amhariksi. Minulle kuitenkin käännetään parhaat jutut ja joka aamu kaikki vastaavat amharinkieliseen tervehdykseeni "Selamnew!" iloisesti englanniksi "Good morning Marko! How are you?".

Porukka on ECDD:n periaatteiden mukaisesti hyvin moninaista, inkluusiota pyritään aktiivisesti 

lisäämään ja tällä hetkellä työntekijöistä noin puolet on naisia ja äkkiseltään sanoisin puolen olevan jollain tavalla "vammaisia" ja puolen "ei-vammaisia", vaikka näistä sanoista en varsinaisesti pidäkään. Työntekijöistä kolme on sokeita, kolme kuuroa ja kolme viittomakielentulkkia, muista osalla on liikuntavamma, osalla ei. Yetnebersh on äitiyslomalla ja ilmeisesti kaksi muuta seuraa kohta perässä. Kuuroista kaksi kommunikoi oma-aloitteisesti pääasiassa puheella, mutta kolmas kävi tuomassa minulle kirjeen jossa kertoi ettei pidä puheella kommunikoimisesta. Tulkit toki tulkkaavat aina tarpeen tullen muiden töiden ohessa, mutta esimerkiksi sokeiden kanssa kolmaskin kuuro kyllä puhuu. Olen aina tilaisuuden tullen yrittänyt kysellä tulkeilta ja kuuroilta viittomia, sillä huomasin nopeasti että suomalaisella viittomakielellä ei täällä pitkälle pötkitä.

Porukkaan ryhmäytymisen kannalta hyviä tilaisuuksia ovat olleet lounaat. Ensimmäisenä päivänäni maanantaina minut kutsuttiin porukan mukaan lounaalle, mikä olikin oikein mukavaa. Mukana oli noin 10 tyyppiä ja naurua riitti. Toisena päivänä minulle selvisi että oikeastaan vain kaksi työntekijää käy säännöllisesti joka päivä lounaalla, muut syövät joko aina tai pääasiassa toimistolla koska ulkona syöminen on niin kallista. Kolmantena päivänä ihmettelin kun olimme taas menossa samaan ravintolaan ja kuulin että niin on tehty jo ainakin kolme vuotta! Eilen jostain syystä muut halusivat syömään raakaa lihaa (?) ja muuta ei kyseisestä paikasta kuulemma saanut, joten päädyin lähtemään lounaalle yksin. Löysin kyllä toisen ravintolan, mutta sieltä ei saanut muuta vegaanista kuin samaa shiroa, jota olin syönyt jo kolmena päivänä!

Eilen kävimme Alenewin ja Mettin (joka on viittomakielen tulkki mutta toimii myös järjestön sokeiden ja liikuntavammaisten avustajana) kanssa yliopistolla, jossa tulen viettämään suurimman osan ajastani. Pääsin tapaamaan viittomakielen laitoksen työntekijöitä, vammaisten opiskelijoiden tukikeskuksen opiskelijoita ja henkilökuntaa ja yhden viittomakielen tulkin opastuksella kiersin läpi kampuksen tilat, kävin paikallisen kuurojen liiton toimistossa ja juttelin muutamille kuuroille matkalla. Yliopiston uudet opiskelijat saapuvat ja ylipäätään opetus alkaa vasta viikon päästä, joten siihen asti tutustun tiloihin, luen juttuja opparia varten ja yritän oppia mahdollisimman paljon etiopialaista viittomakieltä voidakseni jutella opiskelijoiden kanssa ilman tulkkia. Minulle tosin luvattiin että pääsen mukaan viittomakielen alkeiskurssille opetuksen alkaessa, mutta myöhemmin Alenew epäili opetuksen olevan amhariksi, joten siitä ei luultavasti olisi minulle kamalasti hyötyä.

Töiden lisäksi olen vähän hengaillut kaupungilla, mutta kovin kauas en ole vielä ehtinyt. Ensimmäisinä päivinä sain järjestön puolesta kyydin töihin ja takaisin kotiin, mutta tiistaina päätin kävellä takaisin kotiin. Huomasin, ettei lyhintä reittiä pitkin mene kuin puoli tuntia, joten olen nyt pari päivää kävellyt töihin ja takaisin. Kävelemisestäkin saa kyllä tarpeekseen, kun yrittää töiden jälkeen nostaa rahaa automaateista, joista yksikään ei toimi. Kävelin töiden jälkeen normaalia reittiä ja kokeilin ensimmäistä vastaantullutta automaattia, mutta näytölle tuli jokin virheestä kertova viesti. Jatkoin matkaa ja yritin kolmea vastaantullutta automaattia tuloksetta. Kotiin päästyäni päätin yrittää vielä  ja kävin läheisestä hotellista kysymässä missä on lähin automaatti. Kovin tarkkoja ohjeita en saanut, ja kun olin mielestäni mennyt ohjeiden mukaan, päädyin takaisin tielle jota pitkin kävelen töistä kotiin. No, löysin matkalta vielä pari automaattia mutta molemmissa oli sama viesti. Illalla kysyin apua vielä Mesfiniltä (minulle selvisi että perheen isän nimi kirjoitetaan noin) ja Johnylta ja Johny lupasi tulla kanssani kokeilemaan. Löysimme automaatin jota en ollut vielä kokeillut ja edellinen käyttäjä kertoi sen toimivan ihan ok. Kun minä yritin, tuli näytölle edelleen sama viesti: "Sorry, service not available". Johny ei kuitenkaan halunnut luovuttaa niin helpolla, joten yritimme uudestaan ja painoimme viestistä huolimatta vähän nappuloita ja minä sain kuin sainkin automaatista ulos rahaa. Selitin Johnylle että minä olen tottunut siihen että jos laitteessa lukee ettei se toimi, se todellakaan ei toimi. Kun vielä ääneen ihmettelin että miksi koneessa lukee ettei se toimi jos kaikki kuitenkin on kunnossa, oli Johnyn vastaus niin kovin kuvaava "Maybe they just don't want you to take their money and try everything to stop it."

Eipä tästä asioihin keskittymisestä näytä tulevan oikein mitään :) Lyhyesti voin kuitenkin sanoa että melkeinpä jokainen päivä on edellistä kivempi, huolimatta maanantaina alkaneesta flunssasta.

Marko

Olemattoman netin vuoksi vähän myöhässä...

Pahoittelen, että tämä toinen kirjoitus on antanut odotuttaa itseään. Ongelmana on ollut netin saatavuus tai oikeastaan sen puute. Olen käynyt kolmessa kahvilassa, joista kahta suositeltiin minulle paikallisen toimesta, mutta missään wifi ei ole toiminut odotusten mukaisesti. Lupasin viimeksi kirjoituksissani keskittyä enemmän tiettyihin aiheisiin kerrallaan. Tätä kirjoittaessani huomasin rajaamisen olevan kovin hankalaa, sillä kaikki liittyy ja linkittyy kaikkeen. Yritän kuitenkin parhaani ja kirjoitan joistakin asioista jatkossa syvällisemmin. Lisäksi aion lukea kirjoittamani läpi ennen julkaisemista toisin kuin viime kerralla :D

Kotoutuminen edistyy

Aluksi kuvia talostani muutaman päivän asumisen jälkeen :)

Amme on vähän naurettava, sillä vedenpaine on niin pieni, että täyden ammeen vesi (sitten viikon päästä kun amme olisi täynnä) olisi luultavasti hyvin viileää

Vessa, jossa kätevä neliskulmainen wc-istuin, jolla on mukava istua ja jonka kulmat on äärimmäisen helppo puhdistaa pyöreällä wc-harjalla

keittiö ja komea Hitachi-jääkaappi

Vierashuone odottaa iskemättömänä ensimmäisiä vieraitani

makkari, jossa mukavasti kaappitilaa

Olohuone, olemiseni keskus

Työhuone, vähän käytetty

Okei nää seuraavat kuvat on otettu ennen kuin saavuin. Tässä mun kuisti.

Portti pihalle

Piha ja Tesfu seisomassa oviaukossa

Pyykkejä ja kanankoppi

 Seuraavaksi haluan korjata edellisessä postauksessa tekemäni virheen. Viisivuotiaaksi arvioimani poika onkin vasta kolme :) Näin hyvin osaan arvioida lasten ikiä. Hänen isoveljensä sen sijaan on kuusi ja pari päivää sitten pari hänen naapurissa asuvaa kaveriaan tuli pihalle hengaamaan minun kanssani. Molemmat pojat ovat kavereiden mukaan melko tottelemattomia ja myöskin melkoisia tappelupukareita. Jotain asiasta kertoo varmasti se, että kuusivuotias Nami (näin ainakin itse kirjoittaisin nimen kuulemani perusteella) on alkanut koulussa jo opiskella englantia, mutta ilmeisesti päähän ovat tarttuneet vain ilmaukset "NO!", "Shut up!" ja "You're crazy". Kymmenvuotias naapurintyttö sen sijaan osasi mm. kohteliaasti kysyä minulta "Do you have a husband?", mutta nolostui kovasti kun hänen 12-vuotias kaverinsa korjasi virheen.

Kahden tappelupukarin lisäksi viereisessä talossa asuu poikien isä Mesfe, noin viisissäkymmenissä oleva tuomari. Jotain hänen tulotasostaan kertoo jo se, että talo sijaitsee hyvin varakkaassa Bolen kaupunginosassa; tontilla on kaksi taloa, joista toista tosiaan vuokrataan ulkopuolisille; Mesfe omistaa kaksi autoa ja perheellä on oma palvelija nimeltä Alem. Mesfe on useaan otteeseen kehottanut minua käskemään palvelijaa esimerkiksi siivoamaan taloni, petaamaan sänkyni (sic), laittamaan minulle ruokaa, pesemään pyykkini ja vaikka mitä. Vielä en ole mitään näistä pyytänyt, sillä ylipäätään palvelijan käskyttäminen tuntuu minusta hyvin vieraalta. Sen verran usein asiasta kuitenkin mainitaan, että ilmeisesti minun on kohteliaisuussyistä jotain pyydettävä. Esimerkiksi pyykin pesemiseen minulla ei täällä ole mahdollisuutta, joten se on luultavasti ensimmäisiä asioita jonka suhteen on palvelijan puoleen käännyttävä. Alem ei puhu englantia, joten aina kun minulla on jotain kysyttävää Alem ohjaa minut yleensä kolmannen talossa asuvan naisen pakeille. Nuori nainen on ilmeisesti myös jotain sukua muille, mutta en ole asiasta suoraan kysynyt. Mesfen vaimo auttaa minua myös käytännön asioissa ja osaa joitakin ilmauksia englantia, mutta varsinaiseen keskusteluun emme ole kyenneet. Olen myös varsin selvästi aistinut, että miehet ja naiset eivät täällä juurikaan seurustele keskenään. Mesfe on kyllä jutellut kanssani ihan muuten vaan, mutta naiset tekevät töitä ja puhuvat minulle tasan niin kauan että asia on saatu hoidettua.

Mesfe on ilmeisesti itsekin lähtöisin varakkaasta perheestä ja oppinut jo lapsena ranskaa. Jotain rakkaudesta ranskaan ja Ranskaan kertonee esimerkiksi tässä vierastalossa olevat lukuisat Pariisi -aiheiset taulut. Mesfe muisti myös pyyhkeitä minulle lainatessaan mainita hakeneensa ne Ranskasta. Hänen omat poikansa käyvät myös ranskankielistä koulua (toki kolmevuotias Sami on vasta leikkikoulussa), joka on ilmeisesti edullisen alun jälkeen muuttunut melko kalliiksi. Sami edelleen hakeutuu aina tilaisuuden tullen seuraani, vaikka meillä ei ranskankielisten ilmausten "no" ja "oui" lisäksi yhteistä kieltä olekaan. Eilen Sami tuli päivällä samanikäisen kaverinsa kanssa hakemaan minut ulos leikkimään vesipyssyllä ja myöhemmin illalla oveni avattiin kun Sami tuli koiranpentunsa kanssa tänne piiloon vanhemmiltaan. Pihalla Samin perään huudettiin, mutta poika laittoi sormen suunsa eteen ja elehti minua olemaan hiljaa :) Yritin samalla ottaa koirasta kuvaa, mutta se sai hepulikohtauksen eikä suostunut pysymään paikallaan. Lupaan kuitenkin yrittää uudelleen seuraavan tilaisuuden tullen.

Sami ja pentu

Juhlapyhiä heti kättelyssä

Torstaina meidän ajanlaskumme mukaan 11.9. juhlittiin etiopialaista uutta vuotta, eli paikallisesti päivämäärä oli 1.1.2007. Paikallisesta ajanlaskusta voin kertoa tuonnempana lisää, mutta uuden vuoden juhliminen oli minun täällä olemiseni kannalta merkittävää. Saapumisestani asti kaikki ihmiset lentokoneen vieruskavereista lähtien ovat puhuneet uudesta vuodesta. Kuitenkin, kun olen kysynyt mm. niiltä naapurin lapsilta miten asiaa juhlitaan, on vastaus ollut "sukulaisia tapaamalla ja syömällä lammasta". Keskiviikkona minunkin pihallani siis asusti päivän ajan lammas, josta kuva alla. Oudoksi leimautumisen uhallakin annoin lampaan hengailla pihalla vapaana ja juttelin sille suomeksi kaikenlaista. Kaikesta päätellen se ymmärsi minun olevan hyvä tyyppi, sillä hetken päästä se tuli haistelemaan ja puskemaan ja antoi minun ikuistaa siitä kuva jälkipolville. Silittelemään en sen enempää alkanut, sillä aloin miettiä paikallisia loislajeja ja niiden yleisyyttä. Uskon kuitenkin vakaasti, että jos muut kohtelisivat eläimiä hetken arvokkaasti ja näkisivät niiden persoonan, niiden syömisestä tulisi jos ei mahdotonta niin ainakin paljon vaikeampaa. Ehkä minun oudon käytökseni näkeminen sai talon väen miettimään, miksi kohtelen eläimiä niin eri tavalla.

Pääsiäislammas

Kana, joka jäi jäljelle

Saapuessani pihalla asusti myös kaksi kanaa ja kukko, joista kukko ja toinen kanoista viettivät viimeisen päivänsä jalat sidottuina, sillä nekin olivat päätymässä uuden vuoden ateriaksi. Alunperin minut oli lämpimästi toivotettu tervetulleeksi juhlimaan uutta vuotta isäntäperheen kanssa, mutta kun kerroin Mesfelle olevani kasvissyöjä, hän suhtautui asiaan hyväksyvästi ja totesi että eipä minulle sitten oikein jää juhlittavaa. Toki minut kutsuttiin torstaiaamuna heidän taloonsa kylään ja syötettiin täyteen leipää, hedelmiä, kakkua ja makeisia, ja osa jätettiin lautaselle myöhemmäksi. Myöhemmin keskustellessani kasvissyönnistäni muidenkin kanssa kaikki totesivat, että kasvissyöjänä "en oikein voi juhlia uutta vuotta". Täällä juhliminen siis toden totta tarkoittaa lampaan ja kanan syömistä.

Uuden vuoden juhlinnassa tapasin ECDD:n (josta kerron lisää myöhemmin) työntekijän Tesfun (joka on siis Mesfen veli) ja Mesfen sukulaispojan Johnyn (joka lausutaan paikallisittain Joni). Johny asuu myös tuossa toisessa talossa, mutta on collegesta valmistuttuaan työtön, ja oli kuulemma pari aikaisempaa päivää lähtenyt aikaisin aamulla ja palannut kotiin myöhään yöllä, joten en siksi ollut sattunut näkemään häntä kotona. Johny lupasi näyttää minulle paikkoja ja hengata kanssani, mikä on valtava helpotus sen jälkeen kun on pari päivää ollut jumissa talossa jossa ei ole nettiä ja jossa näkyy tasan kaksi englanninkielistä Foxin kanavaa, koska en ole tiennyt minne muuallekaan mennä. Lisäksi Johny täyttää reilun viikon päästä 24, eli on ikänsäkin puolesta luontevampaa seuraa kuin neli-viisikymppiset Tesfu ja Mesfe tai alle kymmenvuotiaat pojat. Olin lisäksi kuullut ja lukenut Etiopian olevan varsin arvokonservatiivinen maa, mutta Johny sanoi suoraan olevansa melko vapaamielinen ja siksi vähän poikkeavansa massasta, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin.