Vaikeuksien kautta voittoon

No niin, nyt olen viimein takaisin Suomen valtion alueella ja on tullut aika kertoa mitä Etiopiasta jäi käteen Foxyn puremien aiheuttamien arpien lisäksi. Ehkä kuitenkin ensin kerron miten viimeiset hetkeni Etiopiassa vietin.

Viimeiset kaksi viikkoa mielessä pyöri hyvin pitkälti kotiinlähtö ja -ikävä. Yritin parhaani mukaan nauttia kaikesta, ja varsin hyvin siinä onnistuinkin. Viimeisenä perjantaina halusin viihteelle ja kaverini olivat aivan pähkinöinä tästä. Eräskin Mulen ja Robelin kanssa samaan tanssiryhmään kuuluva jätkä tuli baarissa kertomaan kuinka oli koko tämän ajan odottanut että koska tulisin heidän kanssaan bilettämäään ja oli nyt niin onnellinen kun viimein liityin joukkoon. Olimme toki kuurojen yhdistyksellä nähneet ja tervehtineet lukemattomia kertoja, mutta nyt vasta pääsimme tuttavuudessamme uudelle tasolle. Olin jopa hieman yllättynyt kuinka suurin joukoin kuurot baarin valloittivat, mutta mikäs siinä, the more the merrier. Toisaalta ymmärrän varsin hyvin, sillä baareissa voluumi on tarpeeksi kovalla että musiikin tuntee kehossaan, baarit ovat siis ihanteellinen ja käytännössä melkeinpä ainoa paikka kuuroille nauttia musiikista. Tavoitteena oli jaksaa juhlia koko yö, mutta kolmannessa baarissa väsähdin lopullisesti ja halusin ensin syödä ja sen jälkeen nukkua. Mistään ei neljältä yöllä saanut muuta kuin injeraa, jota tarpeeksi väsyneessä mielentilassa jostain syystä kuvittelin pystyväni syömään. Muutaman suullisen jälkeen huomasin viimeistään olleeni pahasti väärässä. Tuo lauantaiyönä väkisin oksennusrefleksinkin uhalla syödä yrittämäni lätty saa puolestani jäädä ikuisesti viimeiseksi.

Tulimme yöksi minun luokseni nukkumaan, mutta suunnittelemasti kello kahdentoista herätyksestä huolimatta jouduin heräämään nukuttuani vasta viisi tuntia, kun kuulin Samin huutavan minun talossani. Sain vaatteet päälle ja ehdin juuri huomata kuinka lastenhoitaja raahaa Samia ulos samasta ovesta josta tämä oli omin luvin talooni tullut. Kuuroja tämäkään härdelli ei tietenkään herättänyt. Tästä aamusta eteenpäin vietinkin käytännössä kaiken hereilläoloaikani Mulen ja Robelin kanssa. Toki meillä kaikilla oli jotain omia menoja, mutta halusimme loppuun asti nauttia toistemme seurasta. Seuraavana maanantaina näin Kynnyksen Tuomasta ECDD-tapaamisen ja illallisen merkeissä. Tuolloin Tuomas ihmetteli että olin selvinnyt niin vähillä ongelmilla. Yleensä pitkään näinkin erilaisessa kulttuurissa matkaavilla on odotettavissa edes jotain vastoinkäymisiä. Kumpikaan ei toki tuolloin vielä tiennyt mitä tuleman pitää...

Keskiviikkona oli lähtöpäivä. Tavarat oli pakattu jo illalla suurinpiirtein valmiiksi ja halusin viimeisen päivän nauttia olosta ja elosta ja hyvästellä paikkojan ja ihmisiä. Aikataulu vaikutti melkoisen tiukalta, sillä niin monessa paikassa ja niin monen ihmisen kanssa olin tullut läheiseksi. Aamupäivällä tärkeimpänä oli ECDD, halusinhan mm. tulostaa lentolippuni. Hyvästellessäni ihmisiä kaikki sanoivat että minua tarvitaan vielä iltapäivällä. Ihmettelin tätä, sillä minulle ei kukaan etukäteen ollut sanonut mitään, ja ihmisten tiukasta äänensävystä aloin jo pelätä pahinta. Kävimme kuitenkin poikien kanssa lounaalla ja kulutimme aikaa ennen iltapäivän tapaamista. Kahdelta palasin toimistolle ja sain kuulla että minulle oli järjestetty yllätysläksiäiset :) Koko toimiston väki halusi hyvästellä minut ja minulle pidettiin koskettavia puheita. Kakun syömisen yhteydessä sain paketin, josta löytyi perinteinen etiopialainen paita, kaulahuivi ja kahvimuki. Tämän juhlan jälkeen tunteita oli vaikea pidätellä ja olin vuoroin hymyssä suin tai kyynelet silmissä.

ECDD:n portilla minä, pojat ja Meti.

Tuliaispaita ja huivi, alla toki raidallinen t-paitani.

Pojatkin sai kakkua. Vasemmalla joku poikien kaveri johon törmättiin kadulla.

 

Kävimme vielä hyvästelemässä kuurojen yhdistyksen, yliopiston ja Smile Ethiopian toimiston, jossa ei kuitenkaan ollut paikalla ketään. Jatkoimme matkaa kuurojen suosiman viittomakieltä osaavan perheen pitämään baariin, jossa hyvän matkan toivotteluista, yhteiskuvista ja lahjoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmisten ystävällisyys, yhteisöllisyys ja avoimet rakkaudenosoitukset ovat kyllä ehdottomasti parasta mitä Etiopialla on antaa, ja yksi asioista joita tulen ikävöimään.  Aika kului ja kuurojen kahvila oli jo ehtinyt mennä kiinni ennen kuin ehdimme paikalle. Tyypit olivat kuitenkin tapansa mukaan ulkopuolella, joten sain hyvästeltyä ihmiset kaikesta huolimatta. Kotona nappasin rinkan mukaan ja hyvästelin perheen ja Foxyn, ennen kuin lähdimme kävelemään kohti lentokenttää. Jos jotain hyvää pitää lentokentän lähellä asumisesta löytää, on se liikkumisen helppous. Ei tarvitse murehtia takseista kun paikanpäälle voi kävellä.

Kaverikuvia erilaisilla kokoonpanoilla. Näitä kuvia siis riittää.

Kentällä halusin ensin käydä jättämässä rinkan koneeseen ennen kuin keskittyisin hyvästelemään kaikkein läheisimpiä ihmisiäni. Baggage dropin maailman ystävällisin täti kuitenkin huomautti, että viisumini on vanhentunut, eikä minua tai laukkuani voi päästää pois maasta. Hän kehotti nopeasti käymään maahanmuuttoviraston tiskillä uusimassa sen, jotta ehtisin lennolle. Maahanmuuttoviraston luukulla minulle kuitenkin vain naurettiin, että lentokentällä voidaan uusia alle kuukauden vanhentuneita viisumeita, mutta minun oli vanhentunut jo yli kaksi kuukautta sitten. Minun pitäisi kuulemma mennä maahanmuuttoviraston päämajaan keskustaan uusimaan se, mutta näin yhdeltätoista yöllä se ei tietenkään onnistuisi. Palasin hakemaan rinkkaani, ja ystävällinen nainen vakuutti ettei hätä ole tämännäköinen ja että pääsisin kyllä varmasti huomiselle lennolle mukaan. No, ei siinä mitään. Palasin poikien luo ja kerroin että enhän minä tänään vielä minnekään pääse lähtemään. Nolona palasimme takaisin kotiini, ja koputtelin päästäkseni sisään. Johny tuli avaamaan ja sanoi että totta kai voi yhdeksi yöksi jäädä.

Aamulla pojat tulivat johdattamaan minut maahanmuuttovirastoon, joka osoittautui äärimmäisen epämiellyttäväksi paikaksi. Asioiden hoitamisessa ei vaikuttanut olevan yhtään mitään järkeä, enkä missään vaiheessa edes tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu tai minne seuraavaksi pitää mennä. Täytettyäni virallisen viisumihakemuksen ja jätettyäni sen ensimmäiselle virkailijalle, hän vain totesi että "numeroni on 77". Tämän jälkeen jouduin muilta ihmisiltä kysymään, että mitä tämä numero 77 oikein tarkoittaa. Selvisi, että se on huoneen numero, jonne minun pitää seuraavaksi jonottaa. Löysin oikean paikan ja asetuin jonoon. Ehkä puolen tunnin kuluttua joku mies tuli ja kävi kirjoittamassa kaikkien papereihin "1.36" ja kehotti lähtemään. Jälleen kerran jouduin tiedustelemaan että mitä tämä 1.36 nyt sitten tarkoitti, ja minulle kerrottiin että se on kellonaika jolloin pitää tulla takaisin. Kävin siis poikien kanssa lounaalla ja palasin takaisin jonoon. Aamulla virkailija oli sanonut että saattaisin saada viisumin päivässä tai sitten siihen voisi mennä 5 päivää. Minua alkoi oikeasti ahdistaa ja pelottaa etten pääse ikinä pois maasta, ja otin yhteyttä Etiopian Suomen suurlähetystöön. Lähetystöstä vastattiin heti, ja minulle vakuutettiin että lähetystö auttaisi minua kaikin mahdollisin keinoin, jos asiat eivät virastossa mene niin kuin toivon. Konsuli oli äärimmäisen ystävällinen ja tukeva, ja tarjosi juuri sitä mitä sillä hetkellä eniten kaipasin, että asiani otetaan vakavasti ja minua kohdellaan kunnioittavasti. Jonotuksen edetessä huomasin jälleen kerran että meno ei Etiopiassa ole millään tavalla niinkuin Suomessa. Jonottaminen vaikutti ihmisille olevan aivan mahdotonta, ja useammin kuin kerran se samainen mies tuli väkivalloin tuuppimaan ihmiset takaisin edes jonkinlaiseen jonoon. Lopulta noin neljä tuntia jonotettuani pääsin virkailijalle, jolle ensitöikseni sanoin haluavani pikaviisumin. Vastaus oli että tänään ei onnistuisi, tule huomenna aamulla 8.30 uudestaan.

Palasin paikalle aamulla, mutta osasin ennakoida olin ovien takana jo 7.30. Pääsin jonoon seitsemänneksi, mutta ovien auettua helpotuin huomatessani ihmisten olevan menossa ei paikkoihin ja itse pääsin toiseksi siihen jonoon johon halusin. Virkailijat toki tulivat töihin vasta 8.50. Sama virkailija kuitenkin totesi aamulla, että jos haluan kiireellisen käsittelyn, minun pitää pyytää se herralta nimeltä Ato Atgend ja lähetti minut pois. Taas kerran kiertelin ympäriinsä kysymässä ihmisiltä että a) kuka on Ato Atgend, b) mistä löydän hänet ja c) miksi minun pitää hänet tavata. Sain vastaukset kysymyksiini ja löysin itseni taas kerran jonosta. Edessäni jonossa oli saksalainen Lars-Erik, joka alkoi juttelemaan kanssani. Selvisi, että hänellä oli ollut täsmälleen samanlainen tilanne. Hänenkin viisuminsa oli ollut kaksi kuukautta vanhentunut, ja hänet oli ensin määrätty oikeuteen, jossa hänet oli tuomittu vuodeksi vankeuteen ja sakkoihin. Vankilan hän oli onnistunut välttämään, mutta sakkoja piti maksaa. Oikeudessa oli selvinnyt, että aikaisemmin lentokentällä on myönnetty kolmen kuukauden viisumeita, mutta hiljattain se muutettiin vain kuukauden viisumeiksi. Kaltaisillamme matkailijoilla ei kuitenkaan ole mahdollista olla tietämättä tätä, sillä kentällä on kuulemma amharinkielinen ilmoitus asiasta. Nyt Lars-Erik oli kolmatta viikkoa joka päivä käynyt asioimassa virastossa, sillä viisumia ei oltu vieläkään saatu kuntoon. Saksan suurlähetystön kirjeet tai työnantajan visiitit eivät myöskään ainakaan ole helpottaneet prosessia. Lisäksi Lars-Erik kertoi, että mies jonka luo olin jonottamassa oli koko paikan vittumaisin tyyppi, ja täytyi vain toivoa että hän olisi hyvällä päällä meidän asioita käsitellessään. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi oikeasti olla kusi niin sanotusti sukassa. Onnekseni minä halusin vain miehen kirjoittavan paperiini "kiireellinen". Tämän hän suostui tekemään, ja oli nähdäkseni jopa pienen hivenen ystävällinen. Kun paperissa nyt viimein luki "URGENT!", meno muuttui heti. Pääsin jonojen ohi, minulle oltiin ystävällisempiä, tai niin ainakin hetken aikaa luulin. Seuraavalla tiskillä minun määrättiin maksavan 688 dollaria. Käteistä minulle ei juuri ollut, eikä varsinkaan dollareina. Jouduin siis poistumaan virastosta pankkiin.

Pankissa päättelin että koska pankkikorteilla ei tässä maassa tee oikeastaan yhtään mitään, on parasta että ensin nostan tuon summan birreinä ja sitten siirryn vaihtamaan sitä dollareiksi. Voitte vaan kuvitella kuinka paksu pinkka rahaa minulla oli hallussani, kun nostin 700 dollaria valuutassa jonka suurin seteli on noin 4 euron arvoinen. Kun minut oli ensin pompoteltu seitsemältä luukulta aina vaan seuraavalle, totesi virkailija että ei kukaan noin suurta summaa tarvitse viisumia varten. Jouduin toimistoon vakuuttamaan jonkintason pomon siitä, että todellakin tarvitsen 700 dollaria viisumiani varten. Jälleen minulla kävi tuuri ja pomo uskoi minua. Vielä muutama paperi täytettäväksi ja kahden eri luukun kautta ulos. Nyt oli jo lounasaika ja virasto taas kiinni. Mule oli lisäksi minua etsiessään kuullut tuttunsa tulkkaamana että virasto ei välttämättä iltapäivällä enää aukea. Tämä tietysti helpotti oloani entisestään, mutta en voinut muuta kuin odottaa ja toivoa.

Pääsin virastoon sisälle, mutta paperini Urgent-merkintä ei vihaista väkijoukkoa vakuuttanut. Jouduin asettumaan väkijoukkoon sekaan ja toivoa pääseväni joskus sisälle. Sama mies kävi kolmesti tuuppimassa joukkoa enemmän jonoa muistuttavaan muodostelmaan, ja kerran kohotti kätensä lyödäkseen erästä naista, joka ei liikkunut tarpeeksi nopeasti. Onneksi käsi kuitenkin laskeutui nopeasti, sillä en tiedä mitä olisin tehnyt tai mitä olisi tapahtunut jos jotain olisi oikeasti lyöty. Millään tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta, sillä nyt väkijoukon strategia oli toimiston oven auetessa joukkovoimalla tunkea mahdollisimman monta ihmistä kerralla sisälle. Olin joukossa sellaisessa asetelmassa, että en viimeiseen puoleen tuntiin seisonut itse, sillä joukon tunku oli niin kova. Seuraavassa sysäyksessä päädyin sisälle. En kävellyt itse vaan minut tungettiin ja kaikessa tohinassa loukkasin polveni. Nyt olin kuitenkin sisällä toimistossa, ja enää pitäisi päästä maksamaan. Kun vuoroni viimein tuli, virkailija taskulaskimella laski uudelleen mikä summani oikein olisi. Tällä kertaa summa oli kuitenkin 725 dollaria, kuulemma koska hakemus oli kiireellinen. Hakemus oli toki ollut kiireellinen jo ennen lounasta, mutta se ei muuttanut naisen mielipidettä. Kun en millään saanut vakuutettua että minulla oli vain 700 dollaria mukanani ja että ennen lounasta nainen oli itse paperiini kirjoittanut että tarvitsen 700 dollaria, käännyin muiden ihmisten puoleen. Kellään toimistossa ei ollut lainata minulle 25 dollaria, ja eräs nainen kävi jopa huoneen ulkopuolella kyselemässä muita ihmisiä auttamaan. Ulkoakaan ei apua herunut, mutta onneksi yksi toimistossa odottavista naisista heltyi auttamaan. Hän sanoi että voisin saada hänen viimeisestä 100 dollarin setelistään 25 dollaria, sillä aamulla hänelle sanottiin että hänen summansa olisi 75 dollaria ja rahan pitäisi siis riittää. Sain oman laskuni maksettua ja annoin 75 dollaria takaisin naiselle. Halusin tietysti maksaa rahan heti takaisin, joten lupasin odottaa naista, jotta voisimme yhdessä mennä hakemaan rahaa automaatista. Kun naisen vuoro tuli, hänen maksettavansa summa olikin yhtäkkiä 100 dollaria. Nyt nainen ei siis voinut maksaa omaa summaansa, sillä oli ystävällisyyttään lainannut minulle 25 dollaria!

Minulle oli jo annettu kuitti jonka mukaan viisumini olisi haettavissa iltapäivällä kello 16.30. Oloni oli siis samaan aikaan äärimmäisen helpottunut, mutta toisaalta äärimmäisen syyllinen, että tuo ystävällinen nainen ei nyt saisi asioitaan hoidettua minun takiani. Hän ei kaikesta huolimatta meinannut millään suostua siihen että maksan hänelle takaisin, mutta lopulta annoin sähköpostini ja sanoin että keksin kyllä jonkin keinon jolla maksaa raha takaisin.

Nyt piti vielä hankkia uusi lento. Sain juuri sähköpostin lähetettyä Suomeen, ennen kuin akkuni loppui. Otin virastolta, viisumi taskussa, taksin lentokentälle saadakseni lipun illan koneeseen. Kentällä kuulin että se ei onnistuisi, sillä alkuperäisessä lipussani oli vaihtolento, jota ei kentällä pystyttäisi varaamaan. Minun pitäisi siis mennä lipputoimistoon, joista siihen aikaan oli enää yksi auki Hiltonissa toisella puolella kaupunkia. Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään rahaa, sillä korttien nostorajat olivat täynnä ja käteinen loppu. Palasin kotiin miettimään ratkaisua ja sain puhelimeen viimein virtaa. Minua odotti sähköpostissa liput, joiden päivämäärä oli lauantai 14.12. Nyt minulla siis oli viisumi viimein kunnossa ja liput sähköpostissa, kaikki vaikutti olevan viimein kunnossa.

Seuraavana aamuna, lauantaina, olin nettikahvilassa yrittämässä tehdä check iniä lennoille. Järjestelmä ei kuitenkaan suostunut yhteistyöhön vaan sanoi että varaustani ei löydy. Palasin taas sähköpostiin tuijottamaan lippua ja miettimään että mitä nyt, kun viimein tajusin että päivämäärä oli 14.12., koska lento lähti keskiyön jälkeen. Minun lentoni oli siis lähtenyt jo eilen, eikä suinkaan tänään! Nyt meinasi järki jo lähteä. Onneksi Mule oli kanssani, rauhoitteli ja saattoi lipputoimistoon. Toimistossa sain kuulla että ensimmäisen vaihtoehdon vaihtoyhteys Frankfurtista Suomeen oli täynnä. Toinen vaihtoehto, vaihtoyhteys Tukholmasta Suomeen oli koneen mukaan fine, mutta järjestelmä ei suostunut varmistamaan varausta. Virkailijakin kehotti soittamaan Suomeen ja pyytämään jotakuta varaamaan minulle varman yhteyden. Saara hoiti homman kotiin, ja nyt minulla oli lennot lauantai-illalle. Henkisesti olin kuitenkin aivan rikki ja nyt lopullisia jäähyväisiä varmisti pelko asioiden epäonnistumisesta. Kaikki meni kuitenkin etiopialaisella mittapuulla varsin hyvin. Lentoni portti vaihtui neljästi, ennen kuin viimein pääsin oikeaan koneeseen. Lento sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt ateriani oli kuulemma annettu vahingossa väärälle henkilölle ja pääsin syömään vasta kun muiden astioita jo korjattiin pois. Tukholmassa olin jo melkein kotona, kun pikaruokaravintolassa minulle tuotiin väärä hampurilainen.

 
Perillä Helsinki-Vantaan lentokentällä rinkkaani ei löytynyt, mutta olin sentään Suomessa. Ikinä ei ole loska ja kylmyys tuntunut niin ihanalta! Rinkkanikin saatiin lopulta kannettuna kotiovelle, ja kaikki tavarat olivat tallessa. Nyt en enää osaa sanoa mitä mietin. Pää on vieläkin aivan sekaisin kaikesta, mutta toivottavasti tämä tästä tasaantuu.

Baaria pitävä perhe, isä, veli ja yksi tyttäristä valitettavasti puuttuvat kuvasta.

Onnellisena takaisin Suomessa. Kuvassa myös perheen minulle antama lahja, joka on huomattavasti kauniimpi tässä paketissa kuin ilman pakettia.

Syvemmälle paikalliseen kulttuuriin

Aika monta päivää on taas vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin tänne mitään. Täytyy sanoa että viimeisten parin viikon aikana mielen ja ajatukset ovat vallanneet lähinnä Suomesta haaveilu. Keskimäärin joka toinen päivä haluan kotiin ja kaikki Etiopiassa ärsyttää ja toisina päivinä rakastan kaikkea, en haluaisi jättää näitä ihmisiä ja tätä elämänmenoa ja Suomikin tuntuu kaukaiselta ja kylmältä. Nyt olen kuitenkin viimeistään alkanut ymmärtää miksi etukäteen minulle sanottiin kolmen kuukauden olevan aivan tarpeeksi pitkä aika Etiopialle, sillä matka tulisi olemaan fyysisesti ja henkisesti rankka. Fyysisesti rankkaa on ollut kasviproteiinin puute ja ilmansaasteet. Olen toistaiseksi laihtunut noin 8 kiloa, ja parissa viikossa saman vaa'an mukaan paino oli tippunut kilon. Parhaani mukaan olen nyt yrittänyt syödä ranskalaisia joka päivä ja aina lisätä öljyä kaikkeen mahdolliseen ruokaan, mutta saa nähdä mitä vaaka tulee näyttämään Suomessa.

Henkisesti paikallinen kulttuuri on asettanut omat haasteensa. Pari viikkoa sitten tuli heitettyä läppää homoista ja homoudesta itävaltalaisten aloitteesta. Itse tartuin syöttiin ja olen nyt yrittänyt vitsin varjolla puhua asiasta kavereideni kanssa. Parhaat ystäväni ovat hyvin suvaitsevaisia ja uskovat kaikkien ihmisten olevan tasavertaisia esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Toisaalta olen kuullut heiltä, että homoiksi epäiltyjen pahoinpitelyt ovat täällä hyvin yleisiä ja tarpeeksi vahvat epäilyt tietysti johtavat viiden vuoden vankeuteen, homouden ollessa virallisesti laitonta. Yritä siinä sitten juhlistaa Suomen tasa-arvoista avioliittolakia, kun paikallinen tilanne on tämä! Samoin kuulin että esimerkiksi kuurojen tiiviistä yhteisöstä huolimatta homot erotettaisiin ja eristettäisiin yhteisöstä välittömästi ja eräs kavereistani kertoi nähdessään homoja ensin tietysti hakkaavansa ne ja sitten ilmoittavansa poliisille. Voitte vaan arvata vaikuttaako tämä meidän kaveruuteemme millään tavalla.

Tässä viimein kuvallinen todiste Sandran ja Trudlin vierailusta.

Paikalliset arvot ovat muutenkin aika kovat. Vaikka perhe ja yhteisöllisyys ovat tärkeitä, ei oman yhteisön ulkopuolisilla vaikuta olevan kovin suurta arvoa. Erään esimerkin tästä näin sunnuntaina kun nuoren miehen varastettua jotakin lähti monilukuinen joukko aikuisia miehiä jahtaamaan tätä nyrkin kokoisia kiviä heitellen. Ymmärrän että poliisilta on turha tässä maassa apua odottaa, ja tietysti toisilta ihmisiltä varastaminen on lähtökohtaisesti väärin, mutta olisi silti kiva pitää jonkinlainen kohtuus ja oikeus reagoinnissakin. Alan ymmärtää mitä järjestään kaikki paikalliset tarkoittavat sanoessaan että elämä Etiopiassa on kovaa. Vaikka reagointi tässä varkaustapauksessa meni mielestäni liian pitkälle, oli kyse paikallisten näkökulmasta siitä että yhteistö tukee toisiaan ja että lähimmäisiä autetaan tilaisuuden tullen. Tämä yhteisöllisyys onkin omista ongelmistaan huolimatta luultavasti parasta mitä Etiopialaisella kulttuurilla on tarjota.

Juurikin viime sunnuntaina sain kyllä aika monipuolisen kuvan paikallisesti kulttuurista. Olimme sopineet Mulen ja Robelin kanssa menevämme taas Mount Entotolle maisemia katsomaan, tällä kertaa huipulle asti. Kukaan ei ollut tiennyt, että sattui olemaan ensimmäinen adventti, ortodoksien suuri juhlapäivä. Koko vuori oli aivan täynnä ortodokseja juhlimassa kuka mitenkin. Hypättyämme ulos taksista törmäsimme lähes välittömästi Mulen ja Robelin tuttuihin, jotka olivat tulleet juhlimaan vuorelle. Lyöttäydyimme seuraan, ja nopeasti selvisi että juhliminen tarkoittaa (täälläkin) ryyppäämistä. Aluksi toki söimme vähän injeraa, sillä minun oli pakko saada jotankin ruokaa kehooni. Kymmenisen ihmistä jakoi yhden tarjottimellisen injeraa sekä syöden itse että paikallisen tavan mukaan syöttäen toisia. Saatatte arvata että jälki oli myös sen näköinen. Ruokaa oli housuilla ja paidoilla ja lattialla ja kaikkien kädet olivat suurin piirtein kyynärpäätä myöden ruuassa :) Tämän jälkeen aloimme kiertää alueen ihmisten kodeissa, jotka muuttuivat juhlan ajaksi baareiksi. Ihmiset kiersivät vapaasti talojen pihoja ja asukkaat kantoivat kaikille halukkaille kannukaupalla paikallista alkoholijuomaa. Ihan varma en ole mitä juoma oli, mutta sameaa mustanruskeaa nestettä joka haisi alkoholille juotiin monta mukillista per nenä. En tiedä oliko kyseessä enemmän uhka vai mahdollisuus, mutta satuin olemaan ainoa valkoinen koko vuorella sinä päivänä. Yleensä vuori houkuttelee paljon valkoisia turisteja, mutta nyt näimme ensimmäiset vasta laskeutuessamme alas. Juhlaväelle tämä tietysti tarkoitti vielä erityisempää syytä juhlaan. Jokaisessa pihassa jossa poikkesimme sain suurta huomiota ja suosiota osakseni, minulle laulettiin, käteltiin, halattiin, vähän tanssittiinkin ja minusta haluttiin ottaa kymmeniä kuvia erilaisissa tuntemattomista ihmisistä koostuvissa kokoonpanoissa. Juhlaväen seassa kierrellessämme minut haluttiin kutsua mukaan jonkin heimon miesten perinteiseen tanssirinkiin, johon en kyllä uskaltanut mennä. Ringissä miehillä oli isot puiset kepit, ja kukin kävi vuorollaan tanssimassa ja laulamassa ringin keskellä samalla kopistellen kepillä muita tanssijoita. Retki vuorella päättyi iloisissa tunnelmissa alas kävelemiseen, mutta humalaisesta väenpaljoudesta johtuen en saanut otettua yhtään maisemakuvaa vaikka se oli ollut alkuperäinen tarkoitukseni. Hauskaksi päätökseksi vuoren juurella eräs aikaisempaan minusta hullaantuneeseen seurueeseen kuulunut vanhempi mies halusi tulla sydämellisesti kiittämään minua jostakin, en tiedä mistä. Halasimme varmaan viisi kertaa kättelyjen lisäksi ja koko ajan sain kuulla erilaisia kiitoksia siitä että.. ööh.. olen olemassa? Mies löi käteeni yhden birrin setelin ja toivoi minun pitävän sen muistona :)

Syömme injeraa

Kolmanteen pihaan pysähtyessämme jengi oli jo iloisesti humalassa.

Yksi lukuisista kuvista tämän tuntemattomista koostuvan porukan kanssa.

Tämä mies kuului seurueeseemme, mutta vaikka en puhunut hänen kanssaan mitään hän halusi kuvan jossa yhdessä pitelemme mukillista tuota mystistä juomaa.

Matkalla alas haluttiin ottaa paljon kuvia.

Kaverikuva.

Juuri tämän enempää ei maisemakuvia voinut tällä matkalla ottaa.

Väki oli kaupungissakin selvästi iloisella mielellä sillä myöhemmin illalla minut kutsuttiin mukaan ihmisten koteihin juhlimaan ja ruokaa ja juomaa tarjottiin koko ajan vain lisää.

Pelkkää juhlaa elo ei kuitenkaan ole ollut. Perjantaina sain huomata ettei sinisilmäisyyteni ole kaikesta kokemastani huolimatta vieläkään täysin hävinnyt. Minun piti tavata Robel aamulla kuurojen kahvilassa. Odoteltuani noin tunnin tajusin viimein ettei Robel taida olla tulossa. Tuolloin kahvilan omistajaksi esittäytynyt tyyppi päätti korvata harmini näyttämällä minulle paikallisia kirkkoja ja suureen juhlaan valmistautuvia ortodokseja. Ajattelin hänen olevan vilpitön, ja ainakin minulla oli kontakti häneen kahvilan kautta, joten ajattelin voivani luottaa häneen. Olisi luultavasti pitänyt alkaa epäilllä hänen ollessaan äärimmäisen avulias ja kaikin mahdollisin keinoin halutessaan minun saavan mahdollisimman paljon irti kirkkojen kiertämisestä. Lopulta en enää halunnut nähdä lisää kirkkoja vaan sanoin haluavani syödä lounasta. Tässä vaiheessa tyyppi halusi että tarjoan hänelle lounaan, koska ystävät tekevät niin. Kun sanoin syöväni yliopistolla, hän sanoi siinä tapauksessa haluavansa rahaa ja menevänsä syömään muualle. Raha piti antaa heti, sillä hän ei halunnut ihmisten yliopistolla näkevän minun antavan hänelle rahaa. En tietenkään suostunut siihen että minulta halutaan rahaa siitä hyvästä että hän nimenomaan itse välttämättä halusi viedä minut katsomaan niitä kirkkoja. Riitelimme pitkään, en antanut hänelle rahaa ja tiemme erosivat kirousten saattelemana. Heti aamulla kun olimme tavanneet tyyppi kertoi vihaavansa kiinalaisia kun ne vaan tulevat tänne viemään paikallisten työt eivätkä kunnioita paikallista kulttuuria. Kun erosimme riidoissa hän julisti että kaikki valkoiset vain tulevan Afrikkaan väärennetyin paperein katsomaan mitä varastettavaa täällä olisi siirtomaa-ajan jälkeen, me suomalaiset olemme kaikki vain rahan perässä ja että nyt hän vihaa suomalaisia eikä halua enää tavata yhtäkään suomalaista. Kaiken kaikkiaan hieno mies siis.

Ennen riitaantumistamme tyyppi halusi välttämättä ottaa minulle valokuvia kirkoista muistoksi.

Tämä oli joku kolmen kuolleen lapsen muistomerkki.

Viime viikolla viimein tapasin parikin töiden kannalta olennaista henkilöä, joiden kanssa yhteistä aikaa oli yritetty löytää monta viikkoa. Näiden tapaamisten seurauksena paljastui kuitenkin aina vain uusia ongelmia ja aikaisemmin miettimäni ratkaisutehdotukset osoittautuivat hankaliksi tai ehkä jopa mahdottomiksi toteuttaa. Aloitin samalla kirjoittamaan harjoitteluni loppuraporttia, johon yritän saada kaikki havaitsemani asiat mukaan. Vaikka kirjoitan raportin harjoitteluni lähtökohdista ECDD:lle yliopistoprojektin näkökulmasta, toivon sen palvelevan myös muita tahoja kehitysyhteistyön jatkamisen merkeissä. Minun pitää vain jaksaa muistaa että raportti nimenomaan tähtää asioiden parantamiseen, vaikka epäkohtien luetteleminen ja niiden päivittäinen ajatteleminen vähän tuppaa masentamaan.

Yliopistolla asuvat kilpikonnat onneksi piristävät. Eilen tapasin kaksi heistä parittelemassa.

Kansainvälisiä kohtaamisia

Tämä postaus on nyt vähän viivästynyt, sillä olen ollut viimeiset kaksi viikkoa flunssassa. Tapani mukaan en suostunut helpolla jäämään kotiin lepäämään, joten vietin viime viikonloppuna muutaman päivän kotona peiton alla kuumeessa. Tiistaina viimein pakotin itseni lääkäriin, samaan sairaalaan kuin aikaisemmin, ja olen nyt pari päivää kovasti uskonut lääkkeiden parantavaan voimaan. Lääkäri lupasi, että kolmessa päivässä paranen, muuten pitää tulla takaisin. Toivotaan kovasti että huomenna olisin siis jo terve, vaikka kieltämättä vähän huonolta näyttää.

Sairaalakäynnistä haluan jakaa teille vielä sen verran, että tällä kertaa sain odotella laboratoriotuloksia kaksi ja puoli tuntia, joten päätin käydä tarkastamassa sairaalaan kahvilan. Seurasin heti aulasta näkyviä kylttejä kohti kahvilaa. Hetken kuluttua selvisi, että kahvila onkin viidennessä kerroksessa, eikä rakennuksessa tietenkään ole hissiä (toisaalta en tiedä uskaltaisinko käyttää hissiä vaikka sellaisen löytäisinkin). Portaiden kävely oli tässä retkessä kaikkein mielenkiintoisin osa. Sairaalan portaista nimittäin yksikään askelma ei ollut muiden kanssa samanlainen. Toisin sanoen portaiden kulkemiseen ei saanut minkäänlaista rytmiä, sillä ikinä ei osannyt arvioida kuinka kaukana seuraava askelma on. Itse kahvila olikin sairaalan katolla, osittain katettu mutta suurimmaksi osaksi taivasalla. Ihan miellyttävää sinänsä. Istuskellessani limsaa juoden katselin samalla kuinka työmiehet (kyllä, monikossa) yrittivät saada naulakkoa kahvilan seinään. Ei ollut ensimmäinen kerta täällä kun paikallisten työskentelystä tulee mieleen hölmöläiset tai tsekkiläiset Pat&Mat, mutta tällä kertaa oikeastaan vähän harmitti etten kuvannut toimintaa alusta loppuun.

Nopeasti napattu kuva portaista, joiden yksikään askelma ei ollut muiden kanssa samanlainen.

Näkymä portaikosta. Kyllä mulle tuollainen asunto kelpaisi.

Viime viikolla, ennen kuin flunssani yltyi kovin pahaksi uhmasin terveyteni hollantilaisten kuurojen vuoksi. Hollantilainen Ethiopia Deaf Experience 2 -ryhmä vieraili maassa viikon ajan, ja he kävivät tutustumassa kaikkiin mahdollisiin kuurojen tapahtumiin, järjestöihin ja ylipäätään paikkoihin missä kuuroja täällä on. Maanantaina Robel oli kutsunut minut tapaamaan ryhmää Kuurojen liiton tiloihin, mutta aikatauluni pettivät enkä ehtinyt lähteä ajoissa. Hyväksi onnekseni kuitenkin törmäsin ryhmään sattumalta yliopistolla ja ehdin jutella jonkin aikaa heidän kanssaan. Ryhmällä oli mukana kaksi tulkkia, ja ryhmän käydessä tutustumassa yliopiston viittomakielenlaitoksen kuurojen opiskelijoiden omaan luokkaan, toinen tulkeista pyysi minua viereensä varmistamaan että hän osaa spiikata etiopialaisia kuuroja oikein :)

Torstaina yliopiston kuurot opiskelijat kertoivat lähtevänsä tapaamaan hollantilaisia, ja tietysti minä halusin mukaan. Ryhmän löytäminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä jokaisella kuurolla tuntui olevan eriävä käsitys siitä missä ryhmä on tai miten sinne on parasta mennä. Lopulta joku sai kaveriltaan kuvaviestinä vahvistuksen, että varmasti oikeasti on ryhmän kanssa samassa paikassa, ja pääsimme etenemään oikeaan suuntaan. Matkalla eräs huonokuuloinen manasikin minulle että kuurojen kanssa kulkeminen on aina hankalaa, kuulevien kanssa kaikki on kuulemma helpompaa... Perillä hollantilaiset ja etiopialaiset kertoivat ensin vuorotellen vitsejä ja tarinoita, ja huomasin sekä vitsien että tarinoiden olevan aivan samoja kuin Suomessa kerrottavat. Kahvin jälkeen siirryimme ulos pelaamaan erilaisia seurapelejä, jotka nekin olivat ainakin suurimmaksi osaksi samoja niin hollantilaisten, etiopialaisten kuin suomalaistenkin kuurojen keskuudessa.

En tiedä miksi tätä peliä kutsuttaisiin, mutta tiedätte varmaan idean.

Jakauduimme kahteen ryhmään, ja onneksi kaikki paikalliset kaverini olivat kanssani samassa ryhmässä. En siis tiedä yhtään keitä tässä kuvassa on :)

Hollantilaiset lähtivät sunnuntaina, ja tällä viikolla oli itävaltalaisten vieraiden vuoro. Satuin viime viikolla istumaan yliopiston luonaskahvilassa samassa loosissa kahden valkoisen kanssa. Kuulin kuinka heidän oppaansa selitti opiskelleensa Suomessa ja sattui mainitsemaan Joensuun olevan "melkein Lapissa". Vaikken yleensä muiden asioihin puutu, suomalaisena en tietenkään voinut hyväksyä tällaista valhetta ja mainitsin seurueelle olevani Suomesta ja että Joensuu ei todellakaan ole "melkein Lapissa", vaan itärajalla Venäjän naapurissa. Aloimme keskustella mm. Addisissa olomme syistä ja nämä valkoiset kertoivat olevansa itävaltalaisia yliopisto-opettajia opettajavaihdossa. He kutsuivat minut tapaamaan heitä keskiviikkoaamuna toistaiseksi epämääräiseen paikkaan. Keskiviikkona siis etsin heidät käsiini ja istuin paikallisten erityispedagogiikan jatko-opiskelijoiden seuraan kuuntelemaan itävaltalaisten esittelevän tutkimuksiaan.

Luennon jälkeen naiset pyysivät minut lounaalle kanssaan, ja minulle selvisi miksi minut oli pyydetty mukaan. Hyvin hierarkinen ja jäykkä yliopistomaailma ei ollut täysin Sandran ja Gertrudin mieleen, ja he halusivat mieluummin rentoutua minun kanssani. Viittomakieli ja kuurot kiinnostivat myös erityispedogogiikan tohtoreita, joten tarjouduin esittelemään heidät kavereilleni. Keskiviikkoilta menikin siis mukavasti tulkatessa itävaltalaisten puhuman englannin ja kavereideni viittoman etiopialaisen viittomakielen välillä. Toki ehdin iltapäivällä hetken harjoitella kun satuimme Sandran ja Trudelin kanssa keskelle kuuroja ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Kuten myös molemmille tulkkaukseni osapuolille selitin, sekä englanti että etiopialainen viittomakieli ovat minulle vieraita kieliä ja tämä väistämättä vaikuttaa tulkkaukseni laatuun, mutta oli kuitenkin mukava huomata että ajoittain pystyin tulkkaamaan hyvinkin sujuvasti ja helposti. Täytyy enää toivoa, että muistan edes jotain suomalaisesta viittomakielestä tullessani takaisin. Toisaalta eilen vietin sattumalta puolitoista tuntia opettaen etiopialaisille kuuroille suomalaisia viittomia. Olin tullut kaverini kanssa yliopiston vammaisten opiskelijoiden keskukselle ihan vain kuluttamaan aikaa. Olin juuri alkanut kirjoittaa tekstiviestiä, kun ensimmäinen kuuro halusi huomioni ja halusi viittoa minulle osaamiaan suomalaisia viittomia. Ennen kuin huomasinkaan, olin kuurojen ympäröimä ja kaikki halusivat vuorollaan kysyä miten jokin asia viitotaan. Parhaimmillaan seitsemän kuuroa viittilöi samaan aikaan minua katsomaan kohti voidakseen kysyä (eli jotenkuten englanniksi sormittaa) miten jokin asia viitotaan Suomessa. Ruokatunti onneksi pelasti minut, sillä kyseleminen ei todellakaan osoittanut hiipumisen merkkejä.

Toivottavasti joku alemman vuosikurssin opiskelija lukee blogiani, sillä voin kertoa että tänne kannattaa tulla vaihtoon. Kuurot nimittäin itse sanoivat että haluavat oppia suomalaista viittomakieltä voidakseen sitten tulevaisuudessa kommunikoida tänne tulevien opiskelijoiden kanssa :) Kannattaa toki Suomessa jo harjoitella ASL:ää, sillä etiopialainen viittomakieli on kuurojen mukaan edelleen 50% samanlaista ASL:n kanssa. Suomalainen viittomakieli taas koetaan täällä vaikeaksi, ja tosiaan vain muutamat yksittäiset viittomat ovat samoja. Itse kuitenkin olen onnistunut tyydyttävästi kommunikoimaan täällä jo muutaman viikon jälkeen, ja nyt kuurot sanovat minun viittovan hyvin.

Kulttuurieroja

Nyt on päästy kulttuurishokissa siihen vaiheeseen, kun asiat alkaa vituttaa. Tämä saattaa johtua myös siitä, etten ole tehnyt varsinaisesti mitään kovin uutta ja jännittävää, vaan olen keskittynyt työntekoon yliopistolla. Valitettavasti kuitenkin yliopistolle pääseminen edellyttää taksin käyttämistä, missä vituttaa se, että auto on aina pakko tunkea aivan täyteen ihmisiä, pysäkillä saatetaan odotella vartti vielä yhtä asiakasta, vaikka autollinen ihmisiä haluaisi vain päästä jo kotiin. Toisaalla taas ihmiset joutuvat jonottamaan odottaessaan taksia, mutta taksin saapuessa jonotus ja kaikki muutkin käytöstavat unohtuvat, kun ihmiset tunkevat väkisin toisiaan tuuppien sisälle. Yliopistolla maksavien asiakkaiden ruokalassa (opiskelijoilla on kaksikin omaa ruokalaa, joissa saavat ateriansa ilmaiseksi) on vähän sama meininki. Kassaneidillä ei ole mikään kiire, kymmenien ihmisten jonottaessa saatetaan ihan rauhassa käydä hoitamassa muita asioita ja palata takaisin kassalle kun siltä tuntuu. Ihmiset kuitenkin jonottavat kassalle nätisti kaikessa rauhassa ja jono kassalta ruuanjakotiskille on myös siisti ja rauhallinen. Tiskille saavuttaessa jälleen kerran tavat unohtuvat ja ruoka-annoksia hamutaan mistä milloinkin vaan voisi vähän nopeammin annoksensa saada. Tämä on melko yleinen ilmiö, että suurin osa jonosta osaa käyttäytyä, mutta päämäärän lähestyessä yhtäkkiä kiilaaminen onkin ihan ookoo ja omia seteleitä ollaan tunkemassa kassaan vaikka kesken toisen ihmisen asioinnin. En muista olenko valittanut asiasta täällä aikaisemmin, mutta useamman kerran on mennyt hermo tarjoilijoiden tai muun henkilökunnan vetkutteluun. Viimeksi tänään lähdin ravintolasta nälkäisenä pois, kun odotin tarjoilijaa ottamaan tilaukseni puoli tuntia. Yritin kaikki pehmeät keinot, huutamaan, viheltämään tai sormia napsauttelemaan en ryhtynyt, sillä hyvän maun ja käytöksen raja on näiden keinojen tällä puolella. 

Maksavien asiakkaiden ruokala on ainakin omasta mielestäni yksi viihtyisimmistä paikoista kampuksella.

Pasta-ateria on joka päivä lähestulkoon samanlainen, toisaalta se maksaa 15 birriä. Huomaa ranskalaiset pasta-annoksen päällä.

Näihinkin pieniin seikkoihin tulen varmasti pian taas tottumaan, enhän edes ärsyyntynyt niistä ensimmäisten viikkojen aikana!

Papaija-avokado -mehu on ehdoton lempparini, eikä siinä ole mitään ärsyttävää!

 

Yliopistolla hengaamisessa ei muutoin ole juuri mitään moitittavaa. Opetuksen laatu on ollut paikoin jopa oikein hyvä. Sain yliopistolta taas uuden hyvän kuuron kaverin Birhanun. Birhanun kanssa näemmä käytännössä joka päivä, sillä tämä haluaa hengata kanssani aina kun olen yliopistolla, ja loukkaantuu jos saa tietää että olen ollut paikalla kertomatta hänelle. Olen yhdellä kurssilla ollut myös Birhanun kirjoitustulkkina. Alunperin, kun Birhanu kertoi että opiskelu kyllä kiinnostaa mutta tulkkia ei pyynnöistä huolimatta saa, ajattelin vain tiedustella mahdollisesta kirjoitustulkkauksen saatavuudesta. Koko käsite oli kuitenkin Birhanulle ja muillekin aivan tuntematon, joten päätin käytännössä näyttää mitä tarkoitan. Birhanu ja hänen kaksi kuuroa luokkakaveriaan ihastuivat tulkkaukseen totaalisesti ja pyysivät minua jatkamaan. Vaikka Suomessa olenkin vielä opiskelija ja tiedän että opiskelijan tulkkaaminen yksin on epäeettistä, yritin ajatella asiaa Etiopian näkökulmasta. Täällä ei edes tiedetä mitä kirjoitustulkkaus on. Täällä ei siis toisin sanoen edes ole ammattilaistulkkeja. Minun tulkkaukseni ei toki ole täydellistä, mutta se on parasta mitä opiskelijoilla on tällä hetkellä saatavilla. Muistan myös aina muistuttaa tulkkeeni epätäydellisyydestä ja siitä että olen vielä opiskelija, mutta verrattuna toiseen vaihtoehtoon ymmärrän ettei tämä poikia haittaa. Olen lisäksi kertonut kuinka paljon tulkki Suomessa saisi samasta hommasta rahaa, jotta asia osataan laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Lisäksi olen parhaani mukaan yrittänyt esitellä kirjoitustulkkauksen ideaa myös yliopiston henkilökunnalle, jotta käsitteestä voisi täälläkin joskus muodostua konkreettinen ammattinimike. Tähän asti paikallinen ratkaisu on ollut notetaker, eli eräänlainen muistiinpanojen tekijä. Kävin istumassa luennolla, jolla kuuroille opiskelijoille kerrottiin notetakereista. Kun viittomakielen tulkkeja ei kerran ole saatavilla, pyytävät kuurot kuulevia opiskelukavereita tekemään muistiinpanoja heidän puolestaan. Käytäntö ei ilmeisesti ole kuurojen keskuudessa kovin suosittu, mutta hämmentävän pitkälle asiaa on ajateltu. Kuuroille opiskelijoille kerrottiin mihin asioihin kiinnittää huomiota hyvää muistiinpanojen tekijää etsiessä, ja mitä vaatimuksia muistiinpanoille pitää asettaa. Notetakereilta mm. odotetaan että he muuntavat kielen yksinkertaisemmaksi ja selittävät vaikeat asiat auki. Saatan olla hieman puolueellinen, mutta mielestäni kirjoitustulkkaukselle olisi tässä valtava kysyntä. Sen sijaan että joku tekee muistiinpanot kuuron puolesta ja kuuro opiskelija vain istuu luennolla odottamassa että aika kuluu, voisi opiskelija kirjoitustulkkauksen avulla päästä lähes tasavertaiseen asemaan kuulevien kanssa, mikä toki vaatii enemmän töitä opiskelijan puolelta.

Yliopistolla ainakin yritetään panostaa tasavertaisuuteen ja asennekasvatukseen.

Keskustelimme asiasta Birhanun ja muiden kanssa. Ensimmäisellä luennolla en ollut osannut varautua asiaan, ja annoin periksi Birhanun pyytäessä saada tulostaa kirjoittamani. Yritin selittää asiaa hänelle ennen seuraavia luentoja, mutta vähän heikoin tuloksin. Kolmannen luennon jälkeen sain asian viimein perille. Aikaisemmin opiskelijat olivat tottuneet käyttämään notetakereita, jotka antoivat tekemänsä muistiinpanot opiskelijalle tunnin jälkeen. Vaati hieman selittämistä, että kirjoitustulkkaus ei ole muistiinpanojen tekemistä opiskelijan puolesta, vaan opiskelijan tulee itse tehdä muistiinpanot tulkkeesta lukemansa perusteella. Alunperin olin jo sanonut, että Suomessa kirjoitustulketta ei koskaan tallenneta tai tulosteta, mutta opiskelijat eivät tätä aivan ymmärtäneet. Nyt saimme sovittua, että minä tulkkaan tunnit, mutta muistiinpanojen tekeminen on opiskelijoiden vastuulla, ja aivan kuten muussakin tulkkauksessa, jos jotain ei ymmärretä tai ehditä kirjoittaa, siitä huomautetaan opettajalle ja pyydetään sama uudestaan. Koko ajan olen yliopiston henkilökunnalle, ja itse asiassa kuuroille itselleenkin sanonut, että tietysti viittomakielentulkkaus olisi kaikista paras ratkaisu kuurojen opiskelijoiden asioita parantamaan, mutta viittomakielentulkkeja on vaikea saada, pitäähän tulkin osata kaksi eri kieltä sujuvasti. Kirjoitustulkkaus on ainakin teoriassa helpompaa, ja siksi kirjoitustulkkeja olisi luultavasti helpompi saada paikkaamaan tulkkausvajetta sillä aikaa, kun parempaa vaihtoehtoa etsitään.

Edes viittomakielen tulkki ei ole täällä vielä varsinaisesti ammatti. Toki on muutamia, jotka viittomakieltä tulkkaavat työkseen, mutta minkäänlaista koulutusta tai pätevyysvaatimuksia sitä varten ei ole. Periaatteessa (ja myös käytännössä) kuka tahansa joka haluaa, voi toimia tulkkina. Pätevyysvaatimusten luomiseksi teen töitä opparini muodossa, mutta työ ei tietenkään lopu siihen. Kuulemma yliopisto on jo jonkin aikaa ajatellut viittomakielen tulkkauksen BA eli suomalaisittain kanditason tutkinnon perustamista, mutta tarvittava henkilökunta ei ole vielä kasassa. Koulutuksen puuttuessa tulkkien heikko laatu ei ole mikään ihme. Kuuroilta kuuleekin jatkuvasti esimerkkejä huonosta tulkkauksesta tai ylipäätään negatiivisia kommentteja tulkkeihin liittyen. Kuitenkin nyt vasta kirjoitustulkkaustilanteen jälkeen ymmärrän, että osasyy saattaa olla epärealistisissa odotuksissa ja nyt tiedän mitä eräs tapaamani kokenut Etiopiankävijä tarkoitti sanoessaan että täällä saatettaisiin tarvita myös tulkinkäytön koulutusta.

Näitä nimenomaan vammaisasennekasvatuskylttejä on vähän joka puolella.

 

Käytännön kautta tulkin käyttöä on toki ainakin täällä hankala oppia. Koko maassa arvioidaan olevan noin miljoona kuuroa, mutta tulkkien määrä lasketaan kymmenissä. Yliopistolla on vammaisten opiskelijoiden keskus, joka koordinoi mm. tulkkeja ja tarjoaa muita opiskelua tukevia palveluita. Keskuksessa työskentelee yksi päätoiminen tulkki, joka on opiskelijoiden käytettävissä sekä yliopistossa että sen ulkopuolella. Tulkin palkka on kuitenkin vain 100 birriä päivässä, ja hän suoraan sanoikin välillä ottavansa parempipalkkaisia keikkoja muualta ja jättää tulematta yliopistolle. Ymmärrettävästi häntäkin harmitti, että luennoille tilataan freelancertulkkeja, joille maksetaan 65 birriä/tunti. Kahden tunnin luennosta saa siis enemmän rahaa kuin koko päivän tulkkauksista ympäri yliopistoa ja kaupunkia, vaikkei 65 birrin tuntipalkka sekään kovin mairitteleva ole. Kun viime lukuvuonna yliopistossa oli 85 kuuroa opiskelijaa, ei yksi tulkki keskuksessa riitä mihinkään. Toki huomattava on, että lähes kaikki kuurot opiskelijat ovat kielenoppimisen jälkeen kuuroutuneita tai huonokuuloisia, joista suuri osa osaa lukea huulilta ja puhuu itse. Kaiken kuulemani jälkeen ymmärränkin hyvin, miksi huuliltaluku ja puhuminen on monen mielestä tulkinkäyttöä helpompi ja parempi vaihtoehto. Olen myös tavannut muutamia syntymäkuuroja, jotka pääsivät opiskelemaan, mutta lopettivat, sillä eivät ilman tulkkeja pysyneet muiden tahdissa. Jo pelkästään yliopistoon pääseminen on ollut saavutus sinänsä, sillä vielä muutama vuosi sitten kuurojen koulut, joissa sai viittoa olivat harvassa, eikä oralistisella opetuksella voi kummoisia oppimistuloksia odottaa. Lisäksi yleinen tietoisuus tulkkien puutteesta ei juuri motivoi hakemaan yliopistoon, kukapa haluaisi tuhlata monta vuotta tunneilla väkisin istuen kun työllistymisnäkymät ovat varsin samat koulutuksesta riippumatta.

Kampus on hyväksi onneksi äärimmäisen vehreä ja siksi melko viihtyisä.

Yliopistolla on myös puisto, jossa kasvaa palmuja!

Ja sitten pirteämpiin aiheisiin :) Viime sunnuntaina päätin pitää kavereilleni Birhanulle, Mulelle ja Robelille brunssin. Olin miettinyt asiaa jo jonkin aikaa, mutta lauantaina viimein päätin asiasta ja kulutin koko päivän juoksemalla ympäri kaupunkia ostamassa tarvikkeita (ja hakemassa rahaa, sillä automaatti jota yleensä käytän ei tällä(kään) kertaa toiminut). Valikoimat eivät täällä ole mitenkään päätähuimaavan laajat, joten yleensä joudun hakemaan yhden asian yhdestä paikkaa ja toisen toisaalta. Tällä kertaa minua hämmensi kuitenkin sokerin saatavuuden vaikeus. Sokeria kulutetaan täällä aivan tolkuttomia määriä, mutta en itse löytänyt sokeria myynnissä kahdesta kaupasta tai markkinoilta. Lopulta kysyin vakiokioskiltani sokeria vedenoston yhteydessä. Aluksi tuttu kioskinpitäjä sanoi ettei sokeria ole. Minun piti kuitenkin ostaa kaikenlaista muutakin, ja lopuksi tyyppi lähestulkoon kuiskasi että voisin sittenkin saada puoli kiloa sokeria. Tämä kävi minulle, jolloin sokeria kauhottiin salamyhkäisesti ja ympärille vilkuillen mustaan muovipussiin. Hintaa ei suoraan suostuttu kertomaan, vaan sanottiin että kaikilla kioskinpitäjillä ei ole sokeria myynnissä ja tämäkin kioski olisi parempi pitää omana tietonaan. Lopuksi laskeskelin yhteissummasta, että puoli kiloa sokeria oli maksanut 8 birriä. Ensinnäkin, ihme diilaamista noinkin arkisella tuotteella ja luulisi sen sitten olevan huomattavasti kalliimpaa, jos sen ostamiseksi pitää nähdä näin paljon vaivaa :D

Jouduin lisäksi heräämään sunnuntaina aamulla aikaisin, sillä Birhanu ei tiennyt missä asun, joten lupauduin hakemaan hänet yliopistolta. Brunssini menussa oli perunasalaattia, "hampurilaisia" tofulla, hummuksella ja hernelevitteellä, lettuja, mehuja ja muutamia hedelmiä. Lähestulkoon pelkkää injeraa päivittäin syövät kaverit eivät makuelämyksistä vaikuttaneet olevan mitenkään tajuttoman innoissaan, mutta uusia kokemuksia ainakin tuntui riittävän. Kutsuin kotiini siis kolme suurinpiirtein ikäistäni paikallista jätkää. Kukaan ei ollut aikaisemmin tehnyt ruokaa. Pyysin erästä vieraistani auttamaan ruuanlaitossa ja hän kysyi miten paprika leikataan (sitä ennen toki keskusteltiin siitä mikä paprika on, sillä sellaista ei oltu ennen nähty). Soijatuotteet olivat toki ymmärrettävästi uusia, mutta niin oli myös lettujen teko ja paputahnat. Greippejä ei kukaan ollut maistanut, mutta minulle osattiin opettaa miten papaija avataan. Aika monesta vihanneksesta ja hedelmästä sanottiin suoraan että en syö sillä en tykkää.

 

Lettu on hyvää, letusta kaikki tykkää.

Kaiken jälkeen pojat osasivat toki nauraa omille rajoituksilleen ja naureskelivat että voisivat kutsua valkoisia brunssille, jossa on tarjolla vain ja ainoastaan injeraa :)