Vähän vuoria ja markkinoita ja tanssia ja...

Viime viikkoon on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että en tiedä miten saan kirjoitettua kaikesta yhteen postaukseen. Ensinnäkin pitää varmaan vähän taustoittaa, että sain tossa muutama viikko sitten uusia kavereita. Nimittäin marssin paikalliseen kuurojen liittoon, jonka toimiston ympäristö käytännössä toimii kuurojen yhdistyksenä, paikkana missä aina hengailee kuuroja vain viettämässä aikaansa. Alunperin siis vain kävelin paikalle, sattumalta yhdistyksen kokouspäivänä ja pari kuurojen tanssiryhmäläistä otti minut lämpimästi vastaan ja opetti mm. paikallisia viittomia. Kokouksen jälkeen vaihdoimme numeroita ja parin päivän päästä sainkin ensimmäisen kutsun Mulelta saapua katsomaan heidän ryhmäänsä tanssimassa. Olin tuolloin ensimmäisen ruokamyrkytykseni kourissa (kyllä, minulle tuli toinenkin kuluneella viikolla) enkä päässyt paikalle. Pelkäsin että homma kuivuu kasaan, mutta iloiseksi yllätyksekseni sain uuden kutsun seuraavalla viikolla. Lähdin siis tapaamaan Mulea samaan paikkaan kuurojen yhdistykselle, jossa minut esiteltiin Robelille. Pojat johdattivat minut treenipaikkaansa, ja vaikka viestien perusteella olin ymmärtänyt tulevani katsomaan ryhmää tanssimassa, eli esiintymässä, tajusin nopeasti että minut oli kutsuttu katsomaan treenejä. Istuin pari tuntia salin lattialla kun ryhmä harjoitteli perinteisiä etiopialaisia tansseja, jonka jälkeen minut kutsuttiin kuurojen kahvilaan. Treenipaikan lähellä, eikä myöskään kovin kaukana yhdistykseltä on siis kahvila, joka on joka kerta ollut aivan täynnä kuuroja. Kolmeen huoneeseen mahtuu kerrallaan muutama kymmenen kuuroa ja loput hengailevat ulkopuolella. Kahvilassa aivan todella paljon sokeria sisältävää teetä juodessani tajusin viimeistään, että minut on hyväksytty joukkoon. Kaikki aikaisemmin tapaamani, plus minulle tuntemattomat Mulen ja Robelin tutut kuurot tulivat tervehtimään ja kyselemään kuulumisia ja Suomessa ja suomalaisessa viittomakielessä riitti ihmeteltävää. Robel on ollut viisi vuotta sitten viikon Suomessa, ainoalla ulkomaanmatkallaan ikinä, eikä edelleenkään tunnu kyllästyvän kertomaan kuinka erilaista kaikki Suomessa on.

Erityisesti Mule ja Robel ovat pitäneet minusta hyvää huolta. Olemme nähneet nyt melkein joka toinen päivä ja henganneet yleensä yhdessä koko päivän. Minut on kutsuttu Mulen työpaikalle, Robelin kotiin, poikien yhteisten kavereiden kotiin, yhdistykselle, treenipaikalle, kahvilaan jne. enkä ensimmäiseen pariin viikkoon saanut itse maksaa mistään mitään, sillä olin heidän vieraansa ja kaverinsa. Ainakaan näiden tyyppien suhteen ei tullut mieleen epäillä hyväksikäyttöä, kuten aika monien muiden paikallisen "kavereiden" kanssa on tapana käydä. Ainoa mitä poikien kanssa mietin on tulkin rooli. Täällä sellaista käsitettä ei varmasti edes tunneta, eikä satunnainen kavereille asioiden tulkkaaminen varsinaisesti häiritse. Välillä kuitenkin tuntuu vähän oudolta että ensin Robel selittää minulle jotain asiaa ja sitten lyö jo valmiiksi soittavan puhelimen käteen ja pyytää tulkkaamaan. Sunnuntaina selitin asiasta Robelille, mutta tulin samalla ajatelleeksi että käytännössä me olemme molemmat toisillemme tulkkeja täällä. Minä toki tulkkaan puheluita ja joskus jotain keskusteluita, mutta toisaalta todella monta kertaa kielellisesti lahjakas ja kansainvälisen viittomisen hallitseva Robel on toiminut minulle kv-tulkkina, kun en ole ymmärtänyt paikallisia kuuroja tai he eivät ole ymmärtäneet minua.Vaikka monet käytännön asiat varmasti hoituisivat helpommin jos minä tulkkaisin, sitä ei kuitenkaan ikinä pyydetä ja toisaalta pojat näkevät välillä paljonkin vaivaa että minä pääsisin jonnekin mukaan.

Viime viikon keskiviikkona Mule ja Robel veivät minut Mount Entotolle, ilmeisesti korkeimmalle Addisia ympäröivälle vuorelle, jonka päältä kaupungin perustaja on joskus muinoin katsonut alas ja katsonut paikan olevan hyvä kaupungin perustamiselle. Kyselin myös toimistolla vuoresta, mutta kukaan ei tunnu käyneen siellä. Kun huomasin, että vuoren juurelle pääsi parilla taksilla, eikä hintaakaan siis tullut kuin muutama birri, jäin miettimään miksi kulttuurihistoriallisesti näin merkittävä ja esteettisesti varsin vaikuttava elämys ei tunnu liiemmin kiinnostavan kovin monia paikallisia. Kiivetessämme onneksi varsin hyväkuntoista tietä ylöspäin huomasin ehdottomasti suurimman osan tietä ylöspäin kulkevista autoista olevan täynnä valkoihoisia, eli ulkomaalaisia turisteja. Tietä alaspäin kyllä kulki paikallisia supermummoja, selässään uskomattomat kasat eukalyptuspuun oksia alhaalla polttopuuna myytäväksi. Me emme tuolloin jaksaneet kävellä ylös asti, mutta sovimme menevämme huipulle joku toinen kerta.

Näkymä kaupunkiin vuoren alarinteiltä.

 

Supermummoja, jotka kantavat hulluja määriä eukalyptuksen oksia alas rinnettä. Kasat ovat kuulemani mukaan vieläpä erittäin painavia.

Aaseja. Aaseja täällä on kyllä joka paikassa, mutta ne on vaan niin sympaattisia. 

 

Mule ja kiipeämisen jälkeistä tunnelmaa hyvin kuvaava ilme.

Robel alkumatkasta, kun vielä jaksoi hymyillä.

Illalla pojat treenasivat ja pyysivät minua taas mukaan katsomaan. Tällä kertaa treeneihin saapui kuitenkin myös tanssiryhmää sponsoroivan Smile Ethiopia-järjestön tyyppejä, joiden kanssa juttelin kaikenlaista. Järjestön perustaja Dawit oli kovin kiinnostunut ECDD:stä ja sovimme tapaavamme joku päivä ECDD:n toimistolla. Smile Ethiopia on etiopialais-alankomaalainen ja järjestö haluaisia kuulemma kutsua ryhmän alankomaahan esiintymään. Nämä tyypit myös kertoivat ryhmän esiintyvän sunnuntaina Addisissa ja kutsuivat minut tietysti katsomaan esitystä. Treenien jälkeen suuntasimme taas samaan kahvilaan, ja minulle juotettiin teetä ja syötettiin kakkua. Kakku oli kuitenkin vikatikki, sillä päästyäni kotiin olin kovin huonovointinen ja keskellä yötä heräsin oksentamaan. Kahdesti.

Pari päivää meni tästä toisesta ruokamyrkytyksestä toipuessa, mutta lauantaina olin jo aivan kunnossa. Mikäs sen parempi, sillä olimme Johnyn kanssa sopineet menevämme käymään Afrikan suurimmalla markkinapaikalla, Merkatolla. Toimiston väki oli ystävällisesti toivottanut minulle onnea kertoessani suunnitelmistani, ja kaikki asiasta tienneet olivat varoitelleet varkaista. En siis ottanut mukaan mitään muuta kuin välttämättömän, jonkin verran rahaa, avaimet ja repun. Astuttuamme taksista ulos Johny heti ensimmäiseksi käski tyhjentää taskut, sillä varkaita on niin paljon. Mitään minulta ei varastettu, mutta muuten paikka kyllä oli enemmän kuin tarpeeksi minulle, rauhaa ja hiljaisuutta rakastavalle suomalaiselle. Ihmisiä oli enemmän kuin olisin osannut edes kuvitella. Paikka ei muuten kuitenkaan ollut kuin kuvittelin. Olin ajatellut "marketplacen" tarkoittavan toria, isoa avointa tilaa jossa ihmiset myyvät kojuista tavaroita. Merkato on enemmänkin kaupunginosa, jossa on katuja ja kujia ja joka ikisessä välissä ja raossa on joku myymässä jotain. Alue on niin valtava, että siellä on omat alueet esimerkiksi metallille ja rakennustarvikkeille, puulle ja puusta tehdyille tavaroille, muoville, oma alueensa muovisille feikkicrocseille, omat alueet kankaille, kengille, elektroniikalle, muovikukille jne. Nykyään alueella on joitakin monikerroksisia ostoskeskuksia, jotka ovat kuulemma rauhoittaneet meininkiä huomattavasti. Me Johnyn kanssa halusimme nähdä alueen laajemmin ja kiipesimme ostoskeskus/hotellin katolle. Vaikka talo oli alueen keskustan tuntumassa, ei Merkaton kaukaisimpia reunoja pystynyt näkemään. Katolta valtavaa ihmisten kuhinaa katsellessamme harmitti, että olin jättänyt puhelimen ja kameran kotiin. Puhelinta en halua missään nimessä toistamiseen menettää, mutta kameran kanssa haluan mennä takaisin ikuistamaan meiningin teille lukijoille.

Tässä kuitenkin muutama Johnyn puhelimellaan katolta ottama kuva.

Talo oli selvästi yksi korkeimmista.

Perusmeininki. Auto menee sieltä mistä auto mahtuu ja ihminen on toki vähän pienempi niin ihminen menee sitten siitä välistä mistä auto ei mahdu.

Kaiken lisäksi kaduilla seikkailevat paikalliset bussit.

Paikallisbussien asema.

Nämä on niitä uudempia kauppakeskuksia, ja seinässä kivasti nuudelimainos.

Todistettavasti minäkin olin paikalla. Ja aurinkorasvasta huolimatta poltin olkapääni aika pahasti.

 

Seuraavana päivänä olikin vuorossa Mulen ja Robelin ryhmän tanssiesitys. Olin kysynyt Mulelta missä ja milloin esitys on, mutta kuten jokainen asiaa tunteva voi kuvitella, kuuron ihmisen vieraalla kielellä ja vieläpä vierailla aakkosilla kirjoittamasta tekstiviestistä ei kaltaiseni kuuleva saa välttämättä mitään selvää. Jouduin siis selvittelemään asiaa jonkin verran, ja lopulta ymmärsin, että tapaamme yhdistyksellä aamulla klo 11. Käytännössä tämä tarkoitti, että tapasin yhden jäsenen yhdistyksellä klo 11, kävelimme kuurojen kahvilaan tapaamaan Robelia, matkustimme bussilla kaupungin toiselle puolelle hakemaan Mulea, ja nelistään kuljimme kahdella eri bussilla yli tunnin kaupungin kaukaisimmalle laidalle, missä tanssiminen varsinaisesti tapahtuisi. Kuten odottaa saattoi, olivat tapahtuman kaikki muut osallistujat kuulevia ja ongelmien sattuessa minä sitten kätevästi tulkkasin jätkille mistä on kyse. Ongelmia tapahtumassa riitti, sillä tekniikkaa ja äänentoistoa on ilmeisen turha testata ennen tapahtuman alkua, varsinkin kun tapahtuma pääsee alkamaan kaksi tuntia myöhässä. En tosin tiedä millaista laatua esimerkiksi äänentoistolta edes toivottiin, sillä alusta asti äänet olivat lähes täysillä, niin että suuren osan ajasta vuoroin kuvittelin ja vuoroin toivoin kuuroutuvani, ja kaiuttimet särkivät ja särisivät niin että paikoin esimerkiksi sanoista oli mahdoton saada selvää. Tanssin puolesta anti oli kuitenkin aivan mahtavaa. Ohjelma koostui lähinnä AK West Miki 2-nimisen ryhmän esityksistä, jotka vaihtelivat hip hopista perinteisiin etiopialaisiin tansseihin ja nykytanssiin. Välillä joku lauloi amhariksi ilmeisesti jotain perinteisiä lauluja, samalla kun ihmiset noin 500 hengen yleisöstä kävelivät lavalle antamaan laulajalle rahaa ja _tietysti_ jäivät lavalle tanssimaan ja jammailemaan yleisön hurratessa. Ylipäätään yleisö eläytyi hyvin vahvasti esityksiin, eikä huutoa tai vislausta tai taputuksia puuttunut. Välillä DJ:t soittivat välibiisejä tietokoneiltaan ja tällöin koettiin todellisia only in Africa -hetkiä, kun ihmiset innostuivat vatkaamaan lanteitaan koulun liikuntasalin tuolirivien väleissä miesten riisuessa hiestä märät paitansa tieltä pois. Mulen, Robelin ja Suarfelin show sai yleisöltä hyvän vastaanoton, mutta omasta ja ilmeisesti myös yleisön mielestä illan parasta antia olivat noin 8-vuotiaan pojan hip hop-esitys ja valtavan tunteikas ja voimakas AK-ryhmän nykytanssiteos. Joka tapauksessa show oli paljon vaikuttavampi kuin osasin edes aavistaa. Kuvasin puhelimella poikien esityksen, mutta sen lataaminen tänne ei netin hitaudesta johtuen ole realistista.

 

AK West Miki 2 -ryhmä tanssii perinteisiä etiopialaisia tansseja.

Että sellaista tänne. Täytyy sanoa että melkeinpä pelottaa mitä kaikkea tuleva viikko tuo tullessaan :)

Loppukevennyksenä vielä kuva Foxy-koirasta hengaamassa mun sylissä ja 3-vuotiaan Samin ottama selfie.

Välähdyksiä arjesta

Viikko on taas kulunut ja on aika päivittää kuulumisia. Samalla voidaan henkisesti juhlistaa kolmasosan reissustani kuluneen. Tuntuu hassulta ajatella että siellä Suomessa ilmat alkavat kylmetä ja maassa on aamulla kuuraa. Täällä ei ole säätila mainittavasti muuttunut koko aikana. Viimeksi tänään ääneen mietin että milloinkahan sadekausi loppuu ja sain jälleen kerran saman tutun vastauksen "Kyllä sen viikon päästä pitäis loppua, mutta voi se jatkuakin." Sadepilviä en ole kuvannut, mutta muuten olen nyt viime päivinä yrittänyt kunnostautua kuvaamisessa. Kovin innokkaasti en ole kännykkää tai kameraa kadulla kaivamassa esille, sillä a) kännyköitä varastetaan ja b) kuulin toimistolla juttua, kuinka joku ulkomaalainen oli maaseudulla ottanut kuvia sen kummempia kyselemättä ja päätynyt kolmeksi päiväksi putkaan.

 
Suuremmat teemat saavat nyt odottaa, tässä vähän kuvia elävöittämään mieleentulleita juttuja täällä asumisesta.

Tässä katu, jota kuljen töihin tai ylipäätään kaupungille päivittäin. Tässä kohtaa se koostuu yksinomaan mudasta, mutta loppupäässä isojen, haisevien roska-astioiden hallitsemalla alueella on pääasiassa erikokoisia kiviä. Jostain vuotaa jatkuvasti vettä, joten noin puolet matkasta pitää loikkia puron puolelta toiselle etsien mahdollisimman kuivaa kohtaa jaloilleen.

Näkymä ECDD:n portilta. Pieni ja hiljainen katu on melko hyvässä asvaltissa. Ojan toisella puolella sattui tänään laiduntamaan lampaita, ja mutkan takaa tuli lisää lampaita vastaan. Taka-alalla on yksi varmaan sadoistatuhansista rakenteilla olevista taloista.

Näkymä African Avenuelle toisen kotini eli Lime Tree -kahvilan ikkunasta. Katu on aina aivan täynnä autoja ja ihmisiä. Kuvassa sattumalta peräkkäin minibussi eli taksi ja "sopimustaksi", molemmat tutuissa sinivalkoisissa väreissä. Huomaa rakenteilla olevat talot.

 

 

 

 

 

Liikenteen kaoottisuudesta huolimatta olin yllättävän nopeasti sujut esimerkiksi kadun ylittämisen kanssa. Liikenne saattaa näyttää vaaralliselta kaikessa arvaamattomuudessaan, ja arvaamatonta se toki onkin, mutta toisaalta äärimmäisen joustavaa. Vaikka itse kuskit vaikuttavat ajaessaan suhteellisen huolettomilta, jokaikiseen pieneen muutokseen reagoidaan välittömästi enkä ainakaan itse ole vielä havainnut varsinaisia vaaratilanteita. Aina en välttämättä ymmärrä miksi autojen on pakko tunkea ahtaistakin paikoista heti kun siitä vaan mitenkään mahtuu, mutta en kyllä myöskään pelkää auton kyydissä istumista tai kadun ylittämistä.

Katujen autokanta koostuu lähinnä neljästä osasta. Tärkeässä osassa ovat sinivalkoiset minibussit eli tuttavallisemmin taksit. Taksit ovat siis yleensä Toyota Hiace-mallisia pakettiautoja, joiden takaosa on täynnä penkkejä. Hommaa pyörittävät lähes poikkeuksetta nuoret miehet, joista toinen on kuski ja toinen "rahastaja", joka istuu takana tai oikeastaan suurimman osan ajasta roikkuu takaoven avonaisesta ikkunasta puoliksi ulkona ja huutaa minne taksi on matkalla. Joissakin takseissa saattaa olla oranssi kyltti katolla, jossa ilmeisesti lukee amhariksi sen reitti, mutta useimmiten taksin päämäärä ilmaistaan huutamalla ikkunasta. Taksi pysähtyy aina kun kadulla joku näyttää merkkiä tai kun joku sisältä haluaa ulos ja yhteen autoon otetaan tarvittaessa lisää ihmisiä kunhan takaovi vain jotenkuten mahtuu kiinni. Yleensä taksissa on kymmenestä viiteentoista ihmisiä ja muutama isompi tavara. Matka maksaa pituudesta riippuen yhdestä neljään birriä eli noin 5-15 senttiä. Matkan hinta ei kuitenkaan ole mitenkään vakio vaan riippuu tilanteesta. Tänä aamuna otin taksin toimistolle ja maksoin siitä 2 birriä. Kotimatkalla halusin käydä kaupassa ja menin muutaman sata metriä pidemmälle; 1,5 birriä.

Yhden birrin seteleillä on kätevä maksaa taksimatka

On täällä myös perinteisiä takseja, joita paikalliset kutsuvat "sopimustakseiksi". Mittareita niissä ei ole, vaan hinta pitää sopia ennen matkaan lähtemistä. Nämä ovat tavallisia henkilöautoja, sinivalkoisia nekin ja kuskit myös lähinnä nuoria miehiä. Näiden taksien hinta on paljon kalliimpi, itse olen maksanut matkoista 50-200 birrin eli kahden ja kahdeksan euron välillä.

Loput autot ovat ihmisten yksityisautoja, joista tosin ilmeisen suurta osaa kuljettaa ammattimainen autonkuljettaja. Varsinaisista autoista puolet on vanhoja rotiskoja jotka jotenkin ihmeen kaupalla pysyvät kasassa ja joiden perästä yleensä tulee pikimustaa savua ja toinen puolet uutuuttaan kiiltäviä hieman kallliimpia menopelejä. Näistä uusista autoista huomattava osa on citymaastureita. Vaikka yleensä citymaastureita ja niiden omistajia halveksunkin, tämä kaupunki on kyllä yksi paikka jossa sellaisen käyttämisen ymmärrän. Suurimmat tiet kun ovat suurimmaksi osaksi kunnossa, mutta vähänkään sivummalla on harvinaista löytää 100 metriä ehjää asvalttia ja joka kolmas tie tuntuu koostuvan lähinnä päänkokoisista kivistä ja mudasta. Kulkee täällä perinteisiä bussejakin, joilla on linjanumerot ja pysäkit ja kaikkea, mutta ennen eilistä en ollut sellaista käyttänyt, tai kuullut kenenkään tuttuni sellaista käyttäneen. 

Lähes täydellinen värisuora. Paikallisia seteleitä 5, 50 ja 100 birrin arvosta. Punainen 10 birrin seteli puuttuu kuvasta vaikka onkin ehkä kätevin maksuväline. Ylemmässä kuvassa oli kasa eri-ikäisiä ja sitä kautta erivärisiä 1 birrin seteleitä, jotka kulkevat ties kuinka monen käden kautta luultavasti taksin rahastajan taskuun.

 Vaikka birrin arvo on noin 25-osa eurosta, ovat paikalliset tarkkoja yksittäisistä birreistäänkin. Onhan niillä toki kätevä maksaa taksissa tai jättää yleisen tavan mukaan 1-2 birriä tippiä kahvilassa, mutta itse suhtaudun niin pieneen rahaan melko välinpitämättömästi. Lisäksi olen miettinyt lähinnä supermarketeissa vaihtorahaksi saamiani 10 sentin kolikoita. Rahallinen arvo on aivan mitättömän pieni ja esimerkiksi tänään kassa vain totesi että minulta jäi nyt saamatta 50 senttiä vaihtorahaa, sillä kassassa ei sattunut olemaan niitä.

Kauppojen, ja oikeastaan monen muunkin paikan toimintaperiaate on kyllä muutenkin minulle arvoitus. Kaupoissa on yleensä todella paljon henkilökuntaa, joista osa väkisinkin vain hengailee käytävillä tekemisen puutteessa. Tekemistä kyllä keksitään parhaan mukaan, sillä yleensä yksi ihminen ojentaa ostoskorin, yksi lukee tuotteiden viivakoodin kun toinen käyttää kassaa, kolmas laittaa tavarat kassiin ja neljäs ojentaa kassin käteen kun viides jo vie ostoskoriasi takaisin kaupan ovelle. Jokaisen rooli on kuitenkin hyvin tarkasti rajattu, sillä jos jollakin tiskillä myyjä on kiireinen, kaksi muuta työntekijää ei voi kun tuijotella kenkiinsä asiakkaan odotellessa vuoroaan vartin, sillä toisen tontille ei niin vain astuta.

Olen käynyt kahvilassa ja juonut kahvia vapaaehtoisesti. Munkki oli ainoa vegaaninen leivonnainen, joten tähän kahvilaan tuskin toiste poikkean.

Rahastaminen vasta tarkkaa onkin, sillä sitä varten pitää ravintoloissa ja kahviloissa olla erikseen omat henkilönsä. Tarjoilija voi toki kuljettaa laskuja ja kuitteja edestakaisin, mutta ei suinkaan itse kirjoita niitä. Jos rahastaja sattuu olemaan vaikka vessassa, ei tarjoilija voi kuin pahoitellen odotella kassakoneen vierellä.

Kovanonnen sim-kortti ja prepaid-latauslipuke.

 Palvelukulttuuri ylipäätään on erilainen kuin mihin olen tottunut, ja etiopialaiseen (tai ilmeisesti afrikkalaiseen) tyyliin jokaikisen asian kanssa pitää vähän säätää. Kuvassa yllä on kovanonnen sim-kortti, jonka tarina kulkee seuraavasti: Puhelimeni pöllittiin ja sain uuden noin viikon kuluttua mukavana Suomi-tuliaisena. Minun piti tietysti ostaa myös sim-kortti varastetun tilalle. ECDD-työkaverini Bethel lupasi auttaa ja lähti mukaani ostamaan sim-kortti kadunvarsikioskista. Halusin älypuhelimeeni tietysti netin, mutta se piti käydä erikseen hankkimassa Ethio Telecomin toimistosta. Tiistaina aamupäivällä ostin kortin ja iltapäivällä kävin päivittämässä siihen 3G-ominaisuuden. 3G:n päivittäminen maksoi 30 birriä ja virkailija sanoi sen alkavan toimia 24 tunnin kuluessa. Torstaina netti ei vielä puhelimessa pelittänyt, joten päätin lähteä käymään toimistossa. Odottelin ensin aikani ja vuoroni tullessa virkailija pyysi saada liittymän numeron. En tietenkään muistanut numeroa, sillä en ollut vielä käyttänyt puhelinta ja ylipäätään olen huono muistamaan tällaisia asioita. Pyysin virkailijaa soittamaan omaan puhelimeensa, jolloin numero saataisiin esiin. Yhdeksän kerran jälkeen virkailija luovutti ja käski tulla uudelleen numeron kanssa. Minulla oli siis liittymä jossa ei toiminut netti ja jolla ei voinut edes soittaa!

Perjantaina marssin takaisin toimistoon, odottelin vuoroani ainakin puoli tuntia ennen kuin pääsin kertomaan numeroni virkailijalle. Virkailija tutki hetken tiliäni, mutta totesi siinä olevan jotain vikaa ja käski minun mennä takaisin siihen toimistoon, jossa olin ensimmäiseksi käynyt. Ihmettelin, ettei tiedonsiirrosta vastaavan puljun toimistoissa voida hoitaa asioita ristiin, mutta sain vain vastaukseksi käskyn palata toiseen toimistoon hoitamaan asiani. No, pääsin jonkin ajan kuluttua toiseen toimistoon, jossa jälleen seurasi hieman ihmettelyä, paikalle kutsuttiin toimiston pomo sekä alunperin tiistaina minua palvellut henkilö, sim-kortti vaihdettiin virkailijan omaan puhelimeen, kovasti puhuttiin amharia ja jonkin ajan kuluttua virkailija kertoi asian olevan kunnossa ja näytti kuinka puhelimeni viimein käytti mobiilinettiä. Kolme päivää, kaksi toimistoa, viisi virkailijaa ja kaksi puhelinta myöhemmin sain siis hoidettua asian, jossa sanottiin menevän 24 tuntia.

Tämäkin on kuitenkin vain yksi asioista, joille yksittäinen kuluttaja ei voi oikein mitään. Minulle nimittäin kerrottiin että Etiopian valtio on ilmeisesti tehnyt periaatepäätöksen pitää viisi suurta palvelua omassa hallussaan: internet, sähkö, pankki, puhelinoperaattori ja vielä joku jota en nyt muista. Valtiolla on siis monopoliasema internetin tarjoamiseen, ja Etiopian valtio on suuressa viisaudessaan ulkoistanut monopolin jollekin kiinalaiselle yhtiölle.  Pankkeja on toki monia, mutta niiden pitää olla etiopialaisten omistuksessa, eikä monikansallisilla tai ylipäätään ulkomaalaisilla pankeilla ole tänne asiaa. Pankeista minulla ei vielä juuri ole kokemusta automaattinostoja lukuunottamatta, mutta sähkökatkoja olen kokenut muutaman. Itseasiassa kadunvarsimainoksissa mainostetaan mm. jääkaappeja, jotka pysyvät kylminä 10 tuntia ilman sähköä ja tänään näin paikallisessa supermarketissa myyjän esittelevän asiakkaalle ulkoisia akkuja, joilla voi ladata puhelimen sähkökatkon aikana. Ja internet tosiaan toimii milloin sattuu huvittamaan. Käytännössä näille ei yksittäinen käyttäjä siis voi tehdä juuri mitään, sillä vaihtoehtoja ei ole.

 

Lopuksi kuva injerasta ja siitä shirosta, jota olen syönyt enemmän kuin muutaman kerran täällä ollessani.

Ruuan suhteen valikoima on myöskin hieman rajallinen, varsinkin näin vegaanina. Jokaisesta ravintolasta saa ainakin shiroa, joka on ilmeisesti kikherneistä tehty, oranssi tahna. Toki se on suosittu paikallistenkin keskuudessa, mutta he toki syövät sen kanssa kasoittain lihaa. Injera syödään käsin, joten jokainen ruokailu alkaa pesemällä kädet ravintolan seinustalla olevassa lavuaarissa.
Täällä ei ole käsipyyhkeitä ollenkaan, vaan käsien annetaan kuivua itsestään. Onhan se tavallaan hygieenisempää. Yleensä ihmisiä tervehditään kättelemällä tai sillä TV:stäkin tutulla tavalla, jossa ensin läpsäistään kädet yhteen ja sitten nojataan olkapäät vastakkain. Lupaan tervehtiä teitä kaikkia tästedes etiopialaisittain. Jos kädet ovat märät pesemisen jälkeen, tervehtiminen tapahtuu ranteita koskettamalla.

Vessoissa ei myöskään ole paperia, vaan jokaisen odotetaan kantavan omia papereita mukanaan. En tiedä missä paperia ajatellaan kannettavan, mutta vessasta sitä ei ainakaan löydy kauppakeskuksista, kahviloista, lentokentältä, sairaalasta (sairaalassa mulle tosin annettiin paperia laboratoriossa, kun näytteitä määrättiin). ECDDssä asia on ratkaistu antamalla jokaiselle työntekijälle kuukausittain yksi vessapaperirulla. Vessapaperia tosiaan myydään täällä yksittäispakattuina rullina, joten asiassa ei sen suhteen ole ongelmaa. 

Tällainen sekoitus tällä kertaa. Minä jään juomaan kolmatta (vai neljättä?) lasillistani Unlimited Ginger Lime IceTea:ta (40 birr), pitäkäähän tekin hauskaa siellä!

Marko