Kävin vähän hummaamassa

Männäviikolla ei kauheasti taaskaan mitään maailmaa mullistavaa tapahtunut, sillä tavalla on arki asettunut minunkin elämään täällä. Olen hengaillut pääasiassa yliopistolla ja yritän keksiä luovia tapoja saada lisää olennaista tietoa irti kavereistani.

Nyt ajattelin kuitenkin kertoa teille vähän enemmän tästä kaupungista. Ensimmäinen mieleentuleva asia on ihmisten määrä. Kaikkein uskottavimmalta kuulemistani arvioista kuulostaa kuusi miljoonaa ihmistä, joista neljällä miljoonalla on paperit ja parilla miljoonalla ei. Villeimmät arviot ovat kuitenkin liikkuneet yhdeksän ja kymmenen miljoonan paikkeilla. Näistä ihmisistä kaduilla ja ylipäätään yhtään missään liikkuu lähinnä nuoria miehiä. Alle 25-vuotiaita on suurin osa väestöstä, ja vaikka tyttöjä ja poikia täälläkin syntyy suurinpiirtein yhtä paljon, noin 80% ihmisistä tuntuu olevan nimenomaan miehiä. Naiset sen sijaan ovat kotona, joko omassa tai jonkun muun kotona palvelemassa. Ne naiset, joilla on mahdollisuus poistua kotoa ovat kyllä näennäisen itsenäisiä, mutta enemmän asiasta tietävät kertovat että todellisuus on toinen.

Ulkonäkö on paikallisille tärkeä. Ihmisiä kuulemma arvostellaan ja arvotetaan mm. pukeutumisen suhteen, ja sen kyllä huomaa. En tiedä olenko nähnyt vielä ketään joka vaikuttaisi yhdentekevältä ulkonäkönsä suhteen, jos vaatteet ja olemus ylipäätään eivät ole huolitellut, on kyse köyhyydestä.  Pelkät vaatteet eivät kuitenkaan välttämättä tee ihmistä kauniiksi, mutta sen suhteen ei paikallisilla tunnu olevan huolta. Täytyy sanoa että eräs lehtoreistani oli oikeassa muistellessaan, että etiopialaiset ovat toinen toistaan kauniimpia. On täällä toki ei-niin-kauniitakin ihmisiä, mutta tähänastisen perusteella voin kyllä allekirjoittaa sen että huomattavan suuri osa paikallisista on ollut hyvin onnekas geeniensä suhteen. Monet vaikuttavat myös äärimmäisen itsevarmoilta madellessaan hitaasti pitkin katuja. Tämä kyllä luultavasti johtuu yksinkertaisesti siitä että järjestään kaikki paikalliset kävelevät  _äärimmäisen_ hitaasti. Kuulemma kyse on paikallisesta aikakäsityksestä, siitä että kenelläkään ei ole minkäänlainen kiire yhtään minnekään. Itseasiassa tätäkin kirjoittelen yliopistolla, sillä opettaja ei ilmestynyt tunnille ja aikaa siis on. Odottelimme opiskelijoiden kanssa luokassa noin 40 minuuttia ennen kuin kaikki päättivät luovuttaa, jonka jälkeen näimme opettajan juttelevan jonkun kanssa laitoksensa pihalla.

Vaikka kaupungin väestö koostuu tilastollisesta epärealistisesta määrästä toinen toistaan kauniimpia miehiä, on homoseksuaalisuus maassa laitonta. En tiedä millä perusteella homoseksuaalisuudesta ihmisiä tuomitaan, mutta rangaistus siitä voi olla useita vuosia vankeutta. Myös ulkoministeriön matkustustiedote kehottaa homopareja välttämästä julkisia hellyydenosoituksia. Tämä ei kuitenkaan estä ihmisiä olemasta läheisiä toisilleen, sillä aivan joka päivä ja joka paikassa näkee miehiä pitämässä toisiaan kädestä. Täällä kyse on siis ystävyyden osoituksesta. Myöskään esimerkiksi sylikkäin istuminen ei tunnu olevan kiellettyjen asioiden listalla. Valkoisen ihmisen tervehtiminen tuntuu olevan monille hyvin tärkeää, ja varsin usein vastaantulevat miehet iskevät minulle silmää. Välillä joidenkin "parien" oleminen kyllä vaikuttaa hyvinkin hellältä ja joskus jopa seksuaaliselta, mutta kai paikalliset sitten itse tietävät missä täällä menee hyväksyttävän käytöksen raja.

Etiopialaiset ovat myös hyvin uskonnollista kansaa. Noin kaksi kolmasosaa väestöstä on ortodokseja ja kolmasosa muslimeja. Muslimiväestön osuus kuitenkin kasvaa, sillä he lisääntyvät enemmän. Kirkkoja riittää varmasti jokaiselle tarpeeksi, ja yritysten mainokset takseista ostoskeskuksiin julistavat Jeesuksen hyvyyttä. Myös lähestulkoon jokainen tapaamani paikallinen on avoimesti ja ylpeästi uskovainen; kuurojen tekstiviesteissä toivotetaan lähes joka kerta Jumalan siunausta, facebookprofiilit ovat täynnä Jeesusta ja oman uskonnollisuuteni on ollut aina ensimmäisten kysyttävien asioiden listalla. Pari kertaa on sattumalta tullut homous keskustelussa puheeksi, ja eräs kaverini kertoi Jumalan vihaavan homoja ja homojen joutuvan helvettiin, toinen kaverini kertoi ettei haluaisi muuttaa ainakaan Espanjaan kun siellä on homoja niin paljon ja homous on yleisesti hyväksyttyä. Voi olla että olen itse jotenkin herkkä näille teemoille, mutta sanoisin että homouden ja uskonnollisuuden suhteen täällä ollaan kyllä pahemman kerran itsepetoksen vallassa.

Vaikka ihmisiä on paljon, ei pelkoni suurista väentungoksista kuitenkaan ole osoittautunut todeksi. Sen sijaan että täällä olisi paljon ihmisiä yhdessä paikassa, täällä on ihmisiä ylipäätään aivan joka paikassa. Kerran huomasin hätkähtäväni, kun tajusin että edessäni kadulla ei sataan metriin ollut ketään. En oikein edes osaa sanoa miten ihmiset täällä aikatauluttavat kulkemisensa, mutta jotenkin ihmisiä on tulossa ja menossa jatkuvana virtana. Voi tietysti olla etteivät ihmiset ole varsinaisesti menossa minnekään. Ajaessamme kohti Addisia kuuden jälkeen pimeällä huomasin ihmisiä olevan myös tasangolla keskellä ei-mitään, pilkkopimeällä ilmeisesti menossa jonnekin.

Täällä kyllä toisaalta myös riittää paikkoja minne mennä. En osaa kertoa teille numeroita, mutta alla on havainnollistavat kartat sekä Addisista että Turusta, samassa mittakaavassa. Laitan tähän yhteyteen myös linkin omaan Addisin karttaani, johon olen merkinnyt itselleni olennaiset paikat. Jos itse yritätte etsiä paikkoja esimerkiksi Google Mapsista, varautukaa siihen että a) paikkaa ei todellisuudessa enää ole tai b) paikka on muuttanut ja kartassa on edelleen vanha sijainti. Paikoilla ei välttämättä ole varsinaista osoitetta, sillä kaupunki on kasvanut niin nopeasti ettei kaikilla kaduilla ole nimiä. Usein paikkojen sijainti ilmoitetaan läheisen tunnetumman rakennuksena suhteen. Ilmeisesti kaikista taloista on kuitenkin olemassa tieto, jolloin niille voidaan antaa talonumero. Tällöin osoitteen voi ilmoittaa esim. muodossa W21K12H234. W tarkoittaa Woredaa eli isompaa kaupunginosaa, K ilmeisesti joko pienempää kaupunginosaa tai sitten katua ja H on talon numero. Tästä ei kuitenkaan käytännössä ole hyötyä, sillä pienet kujat on niin täynnä taloja ja hökkeleitä plus niin sokkeloisia, että apua kysymättä ei edes paikalliset löydä perille. 

https://mapsengine.google.com/map/edit?mid=zTb9_Q8XWPrg.kjdQhLzswO-E&gl=fi

Muutama mainitsemisen arvoinen asia sijoittui loppuviikkoon. Torstaina tapasin Kynnyksen valokuvaajan Charlotan, joka on täällä tällä kertaa kuukauden. Lähdin Charlotan mukaan Women With Disabilities for Change:n (WWDC) toimistolle ripustamaan lauantaina olleen valokuvanäyttelyn teoksia seinille. Charlotta oli siis tekemässä projektia, jossa kuusi äärimmäisen köyhää lasta sai kamerat muutamaksi viikoksi, ja näyttelyssä jokaiselta lapselta on esillä kahdeksan kuvaa. Oli hauskaa saada pienesti auttaa projektissa, mutta mukavaa oli myös tavata WWDC:n pääjehu Alem. Charlotta puolestaan kertoi minulle suomeksi vähän enemmän järjestön meiningistä, joka oli minun korviini melkoisen jopa järkyttävää kuultavaa. Kaikkia työntekijöitä ei aina huvita tulla töihin, joskus asiasta ilmoitetaan, joskus ei. Syyt poissaoloille ovat välillä mitä mielenkiintoisempia, vaikka ainakin joissain tapauksissa on hyvin selvää että samoista hommista saa muualla paremmin rahaa, ja rahahan se on mikä kiinnostaa. Charlotta palaa Suomeen parin päivän päästä, mutta Alem kutsui minut joskus kotiinsa katsomaan miten injeraa tehdään. Voi siis olla että käyn keskenäni Alemin luona jossain vaiheessa.

Kuvat näyttelyn taiteilijoista.

Näyttelyn sommittelu oli Charlotan heiniä.

Perjantaina lähdimme ECDD:n Bethelin kanssa viikonlopuksi Hawasaan. Bethel (kuten itseasiassa myös ECDD:n Nati ja Liya) on Hawasasta kotoisin ja käy kotiseudulla aina kun mahdollista. Matkaa on kilometreissä 280 ja kulkupelistä riippuen se kestää 4-6 tuntia. Me olimme kulkemassa Selam-bussilla, joka on kuulemma vaihtoehdoista kaikkein mukavin. Bussin piti lähteä kello 13, mutta kun Bethel ja edelleen Hawasassa asuva paras kaverinsa Zion suvaitsivat saapua paikalle noin 12.45, kuulin ettei meillä ole edes lippuja. Edellisviikolla Bethelin isoäiti oli ollut käymässä Addisissa, ja silloin bussissa oli ollut tilaa, joten tytöt ajattelivat että siellä on varmaan nytkin. En aivan ymmärtänyt miten koko bussisysteemi toimii, mutta alunperin meille sanottiin että bussissa on vain kaksi ylimääräistä paikkaa. Sitten seurasi paljon odottelua, vähän lisää odottelua, ja sitten vielä odoteltiin vähän. Lopulta, kun bussi oli jo käynnissä ja ainakin näennäisesti valmis lähtöön, meille sanottiin että mahdumme kyytiin sittenkin. Kello 13.45 bussi viimein pääsi lähtemään, me kolme täyttämässä viimeisetkin paikat. 

Hawasassa oli kiva puu.

Apinoita oli vähän joka puolella.

Perillä Hawasassa majoituimme Bethelin isoäidin talossa, jossa Betty itse asui ennen muuttamistaan Addisiin. Nyt talo on melko tyhjä, sillä lapsenlapset ovat muuttaneet pois ja lapsistakin enää Bettyn eno käytännössä käy nukkumassa talossa. Yhdellä ihmisellä on kuitenkin kaksi palvelijaa, sillä normaalin palvelijan lisäksi isoäiti on luvannut pitää huolen toisesta, jolla ei ole muuta paikkaa minne mennä. Bethel on liikuntavammainen, ja hänellä oli ollut oma avustaja/palvelija. Palvelija oli muuttanut Bettyn kanssa Addisiin, mutta tuolloin kukaan ei tiennyt tämän olevan neljännellä kuulla raskaana. Tämä oli eronnut lapsen isästä jo raskausaikana, itseasissa ennen kuin mieskään tiesi raskaudesta. Avustaminen ei lapsen kanssa oikein onnistu, joten palvelija muutti takaisin Hawasaan. Hänen oma perheensä ei paikallisen kulttuurin mukaan hyväksynyt eronneen yksinhuoltajan asemaa, eikä kotiin siis voinut palata. Tästä syystä Bethelin isoäiti antoi palvelijan muuttaa lapsen kanssa taloon, ja nyt yhdellä ihmisellä on kaksi palvelijaa. Minulle on edelleen hyvin vaikeaa antaa palvelijan edes pestä vaatteitani, mutta Bethelin talossa saattoi tuskin edes ajatella haluavansa jotakin kun palvelija oli jo hakemassa tai tekemässä asiaa. Kaikkein vaivaannuttavinta oli ruokailutilanteessa se, että palvelija tulee sohvan ääreen pesemään ruokailijoiden kädet kannusta vettä kaatamalla. Yritin kuitenkin parhaani mukaan sopeutua ja käyttäytyä kuin muut, vaikka jatkossakin kyllä mieluummin toimin itsenäisesti kuin maksan toiselle ihmiselle asioiden tekemisestä puolestani.

Järvi oli kiva.

Apina hengaa minigolfradalla ja syö jotain.

Meidän piti olla Hawasassa vain yksi päivä, sillä pääsimme perille vähän yli kuusi illalla ja paluubussi lähtisi sunnuntaina kuudelta aamulla. Yhteen päivään oli etukäteen pakattu vaikka mitä tekemistä ja näkemistä, mutta todellisuus oli hyvin toisenlainen. Pääsimme aamulla lähtemään tuntia suunniteltua myöhemmin, ja keskustan halki kulkeneen "taksimatkan" jälkeen Bethel halusikin vain jäädä paikallisen järvenrantaresortin kahvilaan istumaan. Paikan päänähtävyys on toki järvi, mutta tunti rannalla istumista riitti minulle ja päätin jatkaa matkaa yksin. Hawasassa ei kulje samanlaisia takseja kuin täällä, vaan kolmipyöräisiä skootteritakseja, joiden nimi kirjoitetaan bajaje, mutta lausutaan enemmänkin "batachi". Bethelillä ja hänen paikallisilla kavereillaan on luottokuski Mesku, joka soitetaan paikalle aina kun on tarve liikkua. Pyysin siis Meskua viemään minut keskustaan, josta jatkoin matkaani kävellen. Kuulemma paikalliset eivät kävele minnekään ellei ole pakko. Totta on, että Hawasa on etelämpänä ja matalampana, joten aurinko on myös huomattavasti kuumempi. Välimatkan eivät ole kovin pitkät, kaupunki tuntui ja kartan perusteella näytti noin Turun kokoiselta, mutta nyt ymmärrän ettei kukaan halua vapaaehtoisesti kävellä ainakaan iltapäivän paahtavassa auringossa.

 

Yksinäinen bajaje.

Ilmeisesti bajajoiden pysäkki.

Söin myös italialaista passionhedelmäsorbettia.

Ehdin lauantaina nähdä järven, kahteen kertaan, paikallisen kuurojen yhdistyksen ja Bethelin isoäidin kodin lähellä olevan Zebra Grillin, jonka olennainen ominaisuus on se, että sen omistaa ECDD:n Bobin poika Myles perheineen. Tämä seikka osoittautui olennaiseksi, sillä kun illalla olisimme ostaneet liput aamulla lähtevään bussiin, kuulimme sen olevan aivan täynnä. Toinen vaihtoehto, Skybus, oli juuri sulkenut toimistonsa ja liikenteensä Addisin ja Hawasan välillä. Bethel tiesi Mylesin olevan kuitenkin sunnuntaina ajamassa Addisiin ja käski minun kysyä kyytiä. Bethel itse jäisi vielä henkilökohtaisista syistä Hawasaan. 

Järvellä oli pelikaaneja! En ehtinyt saada kaulapussista kunnon kuvaa ennen kuin ne lähtivät uiskentelemaan.

Näitä hengaili järvellä ja lenteli taivaalla aika paljon.

Mylesin kyyti oli oikea onnenpotku. Paikallisen meiningin mukaan illalla Zebra Grillissä Mylesin tavattuani hän kertoi perheen lähtevän ajamaan noin kahdeltatoista. Minä mahtuisin kahden aikuisen ja neljän lapsen lisäksi kuulemma kyytiin, sillä auto on niin iso. Hetken myöhemmin, syödessäni kasvishampurilaistani, Myles tulee pöytääni sanomaan että oikeasti he eivät mitenkään ehdi lähteä ennen puoli kolmea. Sain siis puolikkaan päivän lisää aikaa Hawasassa hengaamiseen, ja ehdin kuljeskella ympäri kaupungia, päätyen vahingossa mm. markkina-alueelle, eli pressuilla katetulle valtavan isolle kompleksille, jossa tavaraa myytiin pienistä kojuista kapeiden mutapolkujen molemmin puolin. En enää löytänyt markkinapaikalta pois, mutta päätin ensin selvittää ajatuksia istumalla hetken varjossa. Istuin paikallani varmaan puoli tuntia, mutta ajattelemisesta ei tullut mitään sillä keskimäärin joka toinen ohitseni kulkenut ihminen halusi tervehtiä, kätellä, kysyä "how are you?" tai "where are you go?", tarjota apuaan, myydä jotain tai ihan vaan pyytää rahaa. Pääsin takaisin Zebra Grillille kahdeksi, ja päätin syödä luonaan. Ehdin syödä rauhassa ja hengata lasten kanssa, sillä pääsimme viimein lähtemään puoli neljältä, vain tunnin myöhässä! Matka oli kerrankin mukava. Minut haluttiin välttämättä istuttaa eteen, joten näin maisematkin paremmin kuin täyden bussin takaa keskimmäiseltä paikalta. Koska perhe on ilmeisen amerikkalainen ja lapsetkin puhuvat englantia äidinkielenään, piti matkan varrelta ostaa kurpitsoja Halloweenia varten. Tästä syystä menimme toista reittiä kuin mitä olin bussin kyydissä tullut, ja tämä reitti meni yhden vuoren laelta ja muutaman muun vuoren rinteitä seuraillen. Näkymät olivat mahtavat, mutta liikkuvasta autosta en saanut kunnon kuvia. Tämä näkymiltään mukavampi reitti on kuitenkin huonokuntoisempi,  ja erään kuopan jälkeen auto vain pysähtyi. Onneksi Myles tunsi autonsa ja hetken yrittämisen jälkeen sai sen taas käyntiin ja liikkeelle. Perille Addisiin pääsimme noin kahdeksan aikoihin, eli neljä ja puoli tuntia lähdöstä.  

Liikkuvasta autosta oli hankala saada kuvia, mutta tässä yksi yritys.

 

Paljon töitä ja vähän kyläilyä

Nyt täytyy heti aluksi tuottaa teille kaikille lukijoille pieni pettymys, sillä viime viikolla ei sattunut yhtään niin jänniä juttuja kuin edellisellä. Lähinnä keskityin niihin syihin miksi olen täällä. Tutustuin pariin uuteen kuuroon ja sain heiltä paljon ensikäden infoa siitä, millaista on olla kuuro alikehittyneessä maassa. Keskustelin lisäksi yliopiston vammaisten opiskelijoiden keskuksen työntekijän kanssa ja ehdin muutaman minuutin haastatella keskuksen palkkaamaa tulkkia. Nämä keskustelut osaltaan todistivat, että tieto lisää tuskaa. Epäkohtia tuntuu olevan enemmän kuin tarpeeksi ja päätös siitä, mihin töissä ja tutkimuksessa keskittyä muuttuu aina vain vaikeammaksi.

Viihteen puolella kävin lauantaina kun Mule vei minut muutamaan eri museoon. Aamu alkoi kivasti "Red Terror" -nimiselle veriselle kansanmurhalle omistetulla museolla, mutta onneksi seuraavaksi kävimme tarkastamassa Intian uskonnoista kertovan valokuvanäyttelyn ja myöhemmin pääsin tapaamaan maailman varhaisimman ihmisten sukuhaaran jäsenen Lucyn (tai oikeammin hänen jäännöksensä). Museoissa iski pieni turistiahdistus, aivan liikaa valkoisia ihmisiä samassa paikassa. Vaikka museoiden pääsymaksut olivat mitättömiä, muutaman birrin luokkaa, oli silti hassua että "ulkomaalaiset" eli valkoiset joutuivat maksamaan jopa 10-kertaisen summan paikallisiin verrattuna. Iltapäivällä Mule vei minut kuurojen yhdistyksen lähellä olevaan Etiopialaisten Korean sodan muistopuistoon. En ollut ikinä kuullutkaan Korean sodasta, mutta ilmeisesti se liittyi jotenkin italialaisten toimesta tapahtuneeseen Etiopian miehitykseen joskus historiassa. Puisto itsessään oli kaunis ja viihtyisä, toki etiopialaisella vähän rempallaan olevalla tavalla. Mule kertoi paikan olevan nuorten rakastavaisten suosiossa, ja kieltämättä monen mutkan takana istuskelikin pariskunta sylikkäin. Minusta kaikkein hassuinta puistossa oli kuitenkin pääsymaksu. Tällä kertaa toki samansuuruinen kaikille vierailijoille, mutta silti. Miksi puistoon pitää maksaa pääsymaksu? Maksu olisi vieläpä ollut korkeampi, jos mukana olisi ollut kamera, joten tällä kertaa pidin kameran ja kännykän visusti taskussa.

Eilen sunnuntaina sain kutsun Mulen kotiin. Oli mukava päästä näkemään miten kaverit asuu, vaikka onhan tilanne aika erilainen kuin minulla, joka majailen omassa viiden huoneen talossa varakkaalla alueella palvelijaa hyödyntäen. Vaikka asuinolosuhteita häpeillen vähätellään, on perheillä kuitenkin toisensa ja se on mielestäni huomattavasti arvokkaampaa kuin asunnon koko tai varustelutaso.

Iltapäivällä Mulella ja samoilla huudeilla asuvalla Heyredinillä oli menoa, joten minä ajattelin lähteä Merkatolle shoppailemaan. Kävin kotona jälleen tyhjentämässä repun kaikesta arvokkaasta ja otin pari taksia Merkatolle, mutta perillä huomasin paikan olevan kiinni. Vaikka toki tiesin olevan sunnuntai, en ajatellut bisneksen loppuvan ainakaan aivan niin aikaisin. Pettyneenä otin taksin takaisin kohti kotia, mutta jouduin tekemään pari mutkaa matkaan taksireittien takia. Kävellessäni kadunreunaa päätin poiketa liikkeeseen uusien kenkien toivossa. Muutamat teistä varmasti tietävät kuinka vaikeaa asioiden ostaminen, tai oikeammin ostettavan asian valitseminen minulle on Suomessa. Täällä asia ei ole yhtään helpompi, sillä en ole vielä tottunut tinkauskulttuuriin, tai ylipäätään melko intensiiviseen kanssakäymiseen kauppiaan kanssa, kuten tässä tapauksessa. Tarkoitukseni oli muutamat kengät sovitettuani lähteä pois, mutta sinnikäs myyjä voitti kaltaiseni keltanokan ja poistuin kaupasta uudet kengät mukanani. Olin kovin häkeltynyt koko kokemuksesta, mutta toisaalta ainoat mukanani tuomat kengät vetelivät todellakin viimeisiään, joten uudet tulivat tarpeeseen.

Myyjä 1-0 Marko

Ei sen kummempaa tällä kertaa. Toivottavasti muutama kuva piristää muutoin vähän aneemista kirjoitusta.

Mun repun vetoketju oli löystynyt jo aikoja sitten. Kerran Mule huomasi sen ja sanoi että osaa kyllä korjata asian helposti. Eräänä päivänä yhdistyksellä hengatessamme kysyin, että koska Mule sen korjaa. En valitettavasti ehtinyt ottaa kameraa ajoissa esille kun Mule ja Robel yrittivät puremalla kiristää vetoketjun lukkoa :D Sain kuvan kun operaatiossa oltiin siirrytty kahden kiven kanssa hakkaamiseen, ennen kuin lopulta jostain haettiin tongit ja homma saatiin ainakin jotenkuten hoidettua.

En tiennyt tällaisesta, mutta ilmeisesti pieni Foxy-koira nukkuu päiväunet aina samaan aikaan. Tällä kertaa nukkumisalustana kuistini sohvan vaahtomuovipatja, jonka Foxy on onnistunut ratkomaan auki ja jonka kaivaminen on puremisen jälkeen parasta maailmassa.

Magic!
Sami 3v.
Microsoft Paint, kosketusnäyttö, sormitekniikka

Sami tykkää edelleen tulla iltaisin luokseni piiloon, kun pitäisi mennä nukkumaan. Lapsenvahtitaitoni ovat kovin rajalliset, erityisesti kun yritän samaan aikaan keskustella puhelimessa. Onneksi sekä tietokoneen että puhelimen kosketusnäytöt ovat "Magic!" ja sormella näytölle piirtäminen piti lapsen ainakin jonkin aikaa kiireisenä. Kiintoisana lisätietona kerrottakoon, että Johny kertoi Samin uskottelevan ihmisille osaavansa taikoa tulta käsistään, mutta se onnistuu ainoastaan aamuisin.

Vähän vuoria ja markkinoita ja tanssia ja...

Viime viikkoon on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että en tiedä miten saan kirjoitettua kaikesta yhteen postaukseen. Ensinnäkin pitää varmaan vähän taustoittaa, että sain tossa muutama viikko sitten uusia kavereita. Nimittäin marssin paikalliseen kuurojen liittoon, jonka toimiston ympäristö käytännössä toimii kuurojen yhdistyksenä, paikkana missä aina hengailee kuuroja vain viettämässä aikaansa. Alunperin siis vain kävelin paikalle, sattumalta yhdistyksen kokouspäivänä ja pari kuurojen tanssiryhmäläistä otti minut lämpimästi vastaan ja opetti mm. paikallisia viittomia. Kokouksen jälkeen vaihdoimme numeroita ja parin päivän päästä sainkin ensimmäisen kutsun Mulelta saapua katsomaan heidän ryhmäänsä tanssimassa. Olin tuolloin ensimmäisen ruokamyrkytykseni kourissa (kyllä, minulle tuli toinenkin kuluneella viikolla) enkä päässyt paikalle. Pelkäsin että homma kuivuu kasaan, mutta iloiseksi yllätyksekseni sain uuden kutsun seuraavalla viikolla. Lähdin siis tapaamaan Mulea samaan paikkaan kuurojen yhdistykselle, jossa minut esiteltiin Robelille. Pojat johdattivat minut treenipaikkaansa, ja vaikka viestien perusteella olin ymmärtänyt tulevani katsomaan ryhmää tanssimassa, eli esiintymässä, tajusin nopeasti että minut oli kutsuttu katsomaan treenejä. Istuin pari tuntia salin lattialla kun ryhmä harjoitteli perinteisiä etiopialaisia tansseja, jonka jälkeen minut kutsuttiin kuurojen kahvilaan. Treenipaikan lähellä, eikä myöskään kovin kaukana yhdistykseltä on siis kahvila, joka on joka kerta ollut aivan täynnä kuuroja. Kolmeen huoneeseen mahtuu kerrallaan muutama kymmenen kuuroa ja loput hengailevat ulkopuolella. Kahvilassa aivan todella paljon sokeria sisältävää teetä juodessani tajusin viimeistään, että minut on hyväksytty joukkoon. Kaikki aikaisemmin tapaamani, plus minulle tuntemattomat Mulen ja Robelin tutut kuurot tulivat tervehtimään ja kyselemään kuulumisia ja Suomessa ja suomalaisessa viittomakielessä riitti ihmeteltävää. Robel on ollut viisi vuotta sitten viikon Suomessa, ainoalla ulkomaanmatkallaan ikinä, eikä edelleenkään tunnu kyllästyvän kertomaan kuinka erilaista kaikki Suomessa on.

Erityisesti Mule ja Robel ovat pitäneet minusta hyvää huolta. Olemme nähneet nyt melkein joka toinen päivä ja henganneet yleensä yhdessä koko päivän. Minut on kutsuttu Mulen työpaikalle, Robelin kotiin, poikien yhteisten kavereiden kotiin, yhdistykselle, treenipaikalle, kahvilaan jne. enkä ensimmäiseen pariin viikkoon saanut itse maksaa mistään mitään, sillä olin heidän vieraansa ja kaverinsa. Ainakaan näiden tyyppien suhteen ei tullut mieleen epäillä hyväksikäyttöä, kuten aika monien muiden paikallisen "kavereiden" kanssa on tapana käydä. Ainoa mitä poikien kanssa mietin on tulkin rooli. Täällä sellaista käsitettä ei varmasti edes tunneta, eikä satunnainen kavereille asioiden tulkkaaminen varsinaisesti häiritse. Välillä kuitenkin tuntuu vähän oudolta että ensin Robel selittää minulle jotain asiaa ja sitten lyö jo valmiiksi soittavan puhelimen käteen ja pyytää tulkkaamaan. Sunnuntaina selitin asiasta Robelille, mutta tulin samalla ajatelleeksi että käytännössä me olemme molemmat toisillemme tulkkeja täällä. Minä toki tulkkaan puheluita ja joskus jotain keskusteluita, mutta toisaalta todella monta kertaa kielellisesti lahjakas ja kansainvälisen viittomisen hallitseva Robel on toiminut minulle kv-tulkkina, kun en ole ymmärtänyt paikallisia kuuroja tai he eivät ole ymmärtäneet minua.Vaikka monet käytännön asiat varmasti hoituisivat helpommin jos minä tulkkaisin, sitä ei kuitenkaan ikinä pyydetä ja toisaalta pojat näkevät välillä paljonkin vaivaa että minä pääsisin jonnekin mukaan.

Viime viikon keskiviikkona Mule ja Robel veivät minut Mount Entotolle, ilmeisesti korkeimmalle Addisia ympäröivälle vuorelle, jonka päältä kaupungin perustaja on joskus muinoin katsonut alas ja katsonut paikan olevan hyvä kaupungin perustamiselle. Kyselin myös toimistolla vuoresta, mutta kukaan ei tunnu käyneen siellä. Kun huomasin, että vuoren juurelle pääsi parilla taksilla, eikä hintaakaan siis tullut kuin muutama birri, jäin miettimään miksi kulttuurihistoriallisesti näin merkittävä ja esteettisesti varsin vaikuttava elämys ei tunnu liiemmin kiinnostavan kovin monia paikallisia. Kiivetessämme onneksi varsin hyväkuntoista tietä ylöspäin huomasin ehdottomasti suurimman osan tietä ylöspäin kulkevista autoista olevan täynnä valkoihoisia, eli ulkomaalaisia turisteja. Tietä alaspäin kyllä kulki paikallisia supermummoja, selässään uskomattomat kasat eukalyptuspuun oksia alhaalla polttopuuna myytäväksi. Me emme tuolloin jaksaneet kävellä ylös asti, mutta sovimme menevämme huipulle joku toinen kerta.

Näkymä kaupunkiin vuoren alarinteiltä.

 

Supermummoja, jotka kantavat hulluja määriä eukalyptuksen oksia alas rinnettä. Kasat ovat kuulemani mukaan vieläpä erittäin painavia.

Aaseja. Aaseja täällä on kyllä joka paikassa, mutta ne on vaan niin sympaattisia. 

 

Mule ja kiipeämisen jälkeistä tunnelmaa hyvin kuvaava ilme.

Robel alkumatkasta, kun vielä jaksoi hymyillä.

Illalla pojat treenasivat ja pyysivät minua taas mukaan katsomaan. Tällä kertaa treeneihin saapui kuitenkin myös tanssiryhmää sponsoroivan Smile Ethiopia-järjestön tyyppejä, joiden kanssa juttelin kaikenlaista. Järjestön perustaja Dawit oli kovin kiinnostunut ECDD:stä ja sovimme tapaavamme joku päivä ECDD:n toimistolla. Smile Ethiopia on etiopialais-alankomaalainen ja järjestö haluaisia kuulemma kutsua ryhmän alankomaahan esiintymään. Nämä tyypit myös kertoivat ryhmän esiintyvän sunnuntaina Addisissa ja kutsuivat minut tietysti katsomaan esitystä. Treenien jälkeen suuntasimme taas samaan kahvilaan, ja minulle juotettiin teetä ja syötettiin kakkua. Kakku oli kuitenkin vikatikki, sillä päästyäni kotiin olin kovin huonovointinen ja keskellä yötä heräsin oksentamaan. Kahdesti.

Pari päivää meni tästä toisesta ruokamyrkytyksestä toipuessa, mutta lauantaina olin jo aivan kunnossa. Mikäs sen parempi, sillä olimme Johnyn kanssa sopineet menevämme käymään Afrikan suurimmalla markkinapaikalla, Merkatolla. Toimiston väki oli ystävällisesti toivottanut minulle onnea kertoessani suunnitelmistani, ja kaikki asiasta tienneet olivat varoitelleet varkaista. En siis ottanut mukaan mitään muuta kuin välttämättömän, jonkin verran rahaa, avaimet ja repun. Astuttuamme taksista ulos Johny heti ensimmäiseksi käski tyhjentää taskut, sillä varkaita on niin paljon. Mitään minulta ei varastettu, mutta muuten paikka kyllä oli enemmän kuin tarpeeksi minulle, rauhaa ja hiljaisuutta rakastavalle suomalaiselle. Ihmisiä oli enemmän kuin olisin osannut edes kuvitella. Paikka ei muuten kuitenkaan ollut kuin kuvittelin. Olin ajatellut "marketplacen" tarkoittavan toria, isoa avointa tilaa jossa ihmiset myyvät kojuista tavaroita. Merkato on enemmänkin kaupunginosa, jossa on katuja ja kujia ja joka ikisessä välissä ja raossa on joku myymässä jotain. Alue on niin valtava, että siellä on omat alueet esimerkiksi metallille ja rakennustarvikkeille, puulle ja puusta tehdyille tavaroille, muoville, oma alueensa muovisille feikkicrocseille, omat alueet kankaille, kengille, elektroniikalle, muovikukille jne. Nykyään alueella on joitakin monikerroksisia ostoskeskuksia, jotka ovat kuulemma rauhoittaneet meininkiä huomattavasti. Me Johnyn kanssa halusimme nähdä alueen laajemmin ja kiipesimme ostoskeskus/hotellin katolle. Vaikka talo oli alueen keskustan tuntumassa, ei Merkaton kaukaisimpia reunoja pystynyt näkemään. Katolta valtavaa ihmisten kuhinaa katsellessamme harmitti, että olin jättänyt puhelimen ja kameran kotiin. Puhelinta en halua missään nimessä toistamiseen menettää, mutta kameran kanssa haluan mennä takaisin ikuistamaan meiningin teille lukijoille.

Tässä kuitenkin muutama Johnyn puhelimellaan katolta ottama kuva.

Talo oli selvästi yksi korkeimmista.

Perusmeininki. Auto menee sieltä mistä auto mahtuu ja ihminen on toki vähän pienempi niin ihminen menee sitten siitä välistä mistä auto ei mahdu.

Kaiken lisäksi kaduilla seikkailevat paikalliset bussit.

Paikallisbussien asema.

Nämä on niitä uudempia kauppakeskuksia, ja seinässä kivasti nuudelimainos.

Todistettavasti minäkin olin paikalla. Ja aurinkorasvasta huolimatta poltin olkapääni aika pahasti.

 

Seuraavana päivänä olikin vuorossa Mulen ja Robelin ryhmän tanssiesitys. Olin kysynyt Mulelta missä ja milloin esitys on, mutta kuten jokainen asiaa tunteva voi kuvitella, kuuron ihmisen vieraalla kielellä ja vieläpä vierailla aakkosilla kirjoittamasta tekstiviestistä ei kaltaiseni kuuleva saa välttämättä mitään selvää. Jouduin siis selvittelemään asiaa jonkin verran, ja lopulta ymmärsin, että tapaamme yhdistyksellä aamulla klo 11. Käytännössä tämä tarkoitti, että tapasin yhden jäsenen yhdistyksellä klo 11, kävelimme kuurojen kahvilaan tapaamaan Robelia, matkustimme bussilla kaupungin toiselle puolelle hakemaan Mulea, ja nelistään kuljimme kahdella eri bussilla yli tunnin kaupungin kaukaisimmalle laidalle, missä tanssiminen varsinaisesti tapahtuisi. Kuten odottaa saattoi, olivat tapahtuman kaikki muut osallistujat kuulevia ja ongelmien sattuessa minä sitten kätevästi tulkkasin jätkille mistä on kyse. Ongelmia tapahtumassa riitti, sillä tekniikkaa ja äänentoistoa on ilmeisen turha testata ennen tapahtuman alkua, varsinkin kun tapahtuma pääsee alkamaan kaksi tuntia myöhässä. En tosin tiedä millaista laatua esimerkiksi äänentoistolta edes toivottiin, sillä alusta asti äänet olivat lähes täysillä, niin että suuren osan ajasta vuoroin kuvittelin ja vuoroin toivoin kuuroutuvani, ja kaiuttimet särkivät ja särisivät niin että paikoin esimerkiksi sanoista oli mahdoton saada selvää. Tanssin puolesta anti oli kuitenkin aivan mahtavaa. Ohjelma koostui lähinnä AK West Miki 2-nimisen ryhmän esityksistä, jotka vaihtelivat hip hopista perinteisiin etiopialaisiin tansseihin ja nykytanssiin. Välillä joku lauloi amhariksi ilmeisesti jotain perinteisiä lauluja, samalla kun ihmiset noin 500 hengen yleisöstä kävelivät lavalle antamaan laulajalle rahaa ja _tietysti_ jäivät lavalle tanssimaan ja jammailemaan yleisön hurratessa. Ylipäätään yleisö eläytyi hyvin vahvasti esityksiin, eikä huutoa tai vislausta tai taputuksia puuttunut. Välillä DJ:t soittivat välibiisejä tietokoneiltaan ja tällöin koettiin todellisia only in Africa -hetkiä, kun ihmiset innostuivat vatkaamaan lanteitaan koulun liikuntasalin tuolirivien väleissä miesten riisuessa hiestä märät paitansa tieltä pois. Mulen, Robelin ja Suarfelin show sai yleisöltä hyvän vastaanoton, mutta omasta ja ilmeisesti myös yleisön mielestä illan parasta antia olivat noin 8-vuotiaan pojan hip hop-esitys ja valtavan tunteikas ja voimakas AK-ryhmän nykytanssiteos. Joka tapauksessa show oli paljon vaikuttavampi kuin osasin edes aavistaa. Kuvasin puhelimella poikien esityksen, mutta sen lataaminen tänne ei netin hitaudesta johtuen ole realistista.

 

AK West Miki 2 -ryhmä tanssii perinteisiä etiopialaisia tansseja.

Että sellaista tänne. Täytyy sanoa että melkeinpä pelottaa mitä kaikkea tuleva viikko tuo tullessaan :)

Loppukevennyksenä vielä kuva Foxy-koirasta hengaamassa mun sylissä ja 3-vuotiaan Samin ottama selfie.