Vaikeuksien kautta voittoon

No niin, nyt olen viimein takaisin Suomen valtion alueella ja on tullut aika kertoa mitä Etiopiasta jäi käteen Foxyn puremien aiheuttamien arpien lisäksi. Ehkä kuitenkin ensin kerron miten viimeiset hetkeni Etiopiassa vietin.

Viimeiset kaksi viikkoa mielessä pyöri hyvin pitkälti kotiinlähtö ja -ikävä. Yritin parhaani mukaan nauttia kaikesta, ja varsin hyvin siinä onnistuinkin. Viimeisenä perjantaina halusin viihteelle ja kaverini olivat aivan pähkinöinä tästä. Eräskin Mulen ja Robelin kanssa samaan tanssiryhmään kuuluva jätkä tuli baarissa kertomaan kuinka oli koko tämän ajan odottanut että koska tulisin heidän kanssaan bilettämäään ja oli nyt niin onnellinen kun viimein liityin joukkoon. Olimme toki kuurojen yhdistyksellä nähneet ja tervehtineet lukemattomia kertoja, mutta nyt vasta pääsimme tuttavuudessamme uudelle tasolle. Olin jopa hieman yllättynyt kuinka suurin joukoin kuurot baarin valloittivat, mutta mikäs siinä, the more the merrier. Toisaalta ymmärrän varsin hyvin, sillä baareissa voluumi on tarpeeksi kovalla että musiikin tuntee kehossaan, baarit ovat siis ihanteellinen ja käytännössä melkeinpä ainoa paikka kuuroille nauttia musiikista. Tavoitteena oli jaksaa juhlia koko yö, mutta kolmannessa baarissa väsähdin lopullisesti ja halusin ensin syödä ja sen jälkeen nukkua. Mistään ei neljältä yöllä saanut muuta kuin injeraa, jota tarpeeksi väsyneessä mielentilassa jostain syystä kuvittelin pystyväni syömään. Muutaman suullisen jälkeen huomasin viimeistään olleeni pahasti väärässä. Tuo lauantaiyönä väkisin oksennusrefleksinkin uhalla syödä yrittämäni lätty saa puolestani jäädä ikuisesti viimeiseksi.

Tulimme yöksi minun luokseni nukkumaan, mutta suunnittelemasti kello kahdentoista herätyksestä huolimatta jouduin heräämään nukuttuani vasta viisi tuntia, kun kuulin Samin huutavan minun talossani. Sain vaatteet päälle ja ehdin juuri huomata kuinka lastenhoitaja raahaa Samia ulos samasta ovesta josta tämä oli omin luvin talooni tullut. Kuuroja tämäkään härdelli ei tietenkään herättänyt. Tästä aamusta eteenpäin vietinkin käytännössä kaiken hereilläoloaikani Mulen ja Robelin kanssa. Toki meillä kaikilla oli jotain omia menoja, mutta halusimme loppuun asti nauttia toistemme seurasta. Seuraavana maanantaina näin Kynnyksen Tuomasta ECDD-tapaamisen ja illallisen merkeissä. Tuolloin Tuomas ihmetteli että olin selvinnyt niin vähillä ongelmilla. Yleensä pitkään näinkin erilaisessa kulttuurissa matkaavilla on odotettavissa edes jotain vastoinkäymisiä. Kumpikaan ei toki tuolloin vielä tiennyt mitä tuleman pitää...

Keskiviikkona oli lähtöpäivä. Tavarat oli pakattu jo illalla suurinpiirtein valmiiksi ja halusin viimeisen päivän nauttia olosta ja elosta ja hyvästellä paikkojan ja ihmisiä. Aikataulu vaikutti melkoisen tiukalta, sillä niin monessa paikassa ja niin monen ihmisen kanssa olin tullut läheiseksi. Aamupäivällä tärkeimpänä oli ECDD, halusinhan mm. tulostaa lentolippuni. Hyvästellessäni ihmisiä kaikki sanoivat että minua tarvitaan vielä iltapäivällä. Ihmettelin tätä, sillä minulle ei kukaan etukäteen ollut sanonut mitään, ja ihmisten tiukasta äänensävystä aloin jo pelätä pahinta. Kävimme kuitenkin poikien kanssa lounaalla ja kulutimme aikaa ennen iltapäivän tapaamista. Kahdelta palasin toimistolle ja sain kuulla että minulle oli järjestetty yllätysläksiäiset :) Koko toimiston väki halusi hyvästellä minut ja minulle pidettiin koskettavia puheita. Kakun syömisen yhteydessä sain paketin, josta löytyi perinteinen etiopialainen paita, kaulahuivi ja kahvimuki. Tämän juhlan jälkeen tunteita oli vaikea pidätellä ja olin vuoroin hymyssä suin tai kyynelet silmissä.

ECDD:n portilla minä, pojat ja Meti.

Tuliaispaita ja huivi, alla toki raidallinen t-paitani.

Pojatkin sai kakkua. Vasemmalla joku poikien kaveri johon törmättiin kadulla.

 

Kävimme vielä hyvästelemässä kuurojen yhdistyksen, yliopiston ja Smile Ethiopian toimiston, jossa ei kuitenkaan ollut paikalla ketään. Jatkoimme matkaa kuurojen suosiman viittomakieltä osaavan perheen pitämään baariin, jossa hyvän matkan toivotteluista, yhteiskuvista ja lahjoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmisten ystävällisyys, yhteisöllisyys ja avoimet rakkaudenosoitukset ovat kyllä ehdottomasti parasta mitä Etiopialla on antaa, ja yksi asioista joita tulen ikävöimään.  Aika kului ja kuurojen kahvila oli jo ehtinyt mennä kiinni ennen kuin ehdimme paikalle. Tyypit olivat kuitenkin tapansa mukaan ulkopuolella, joten sain hyvästeltyä ihmiset kaikesta huolimatta. Kotona nappasin rinkan mukaan ja hyvästelin perheen ja Foxyn, ennen kuin lähdimme kävelemään kohti lentokenttää. Jos jotain hyvää pitää lentokentän lähellä asumisesta löytää, on se liikkumisen helppous. Ei tarvitse murehtia takseista kun paikanpäälle voi kävellä.

Kaverikuvia erilaisilla kokoonpanoilla. Näitä kuvia siis riittää.

Kentällä halusin ensin käydä jättämässä rinkan koneeseen ennen kuin keskittyisin hyvästelemään kaikkein läheisimpiä ihmisiäni. Baggage dropin maailman ystävällisin täti kuitenkin huomautti, että viisumini on vanhentunut, eikä minua tai laukkuani voi päästää pois maasta. Hän kehotti nopeasti käymään maahanmuuttoviraston tiskillä uusimassa sen, jotta ehtisin lennolle. Maahanmuuttoviraston luukulla minulle kuitenkin vain naurettiin, että lentokentällä voidaan uusia alle kuukauden vanhentuneita viisumeita, mutta minun oli vanhentunut jo yli kaksi kuukautta sitten. Minun pitäisi kuulemma mennä maahanmuuttoviraston päämajaan keskustaan uusimaan se, mutta näin yhdeltätoista yöllä se ei tietenkään onnistuisi. Palasin hakemaan rinkkaani, ja ystävällinen nainen vakuutti ettei hätä ole tämännäköinen ja että pääsisin kyllä varmasti huomiselle lennolle mukaan. No, ei siinä mitään. Palasin poikien luo ja kerroin että enhän minä tänään vielä minnekään pääse lähtemään. Nolona palasimme takaisin kotiini, ja koputtelin päästäkseni sisään. Johny tuli avaamaan ja sanoi että totta kai voi yhdeksi yöksi jäädä.

Aamulla pojat tulivat johdattamaan minut maahanmuuttovirastoon, joka osoittautui äärimmäisen epämiellyttäväksi paikaksi. Asioiden hoitamisessa ei vaikuttanut olevan yhtään mitään järkeä, enkä missään vaiheessa edes tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu tai minne seuraavaksi pitää mennä. Täytettyäni virallisen viisumihakemuksen ja jätettyäni sen ensimmäiselle virkailijalle, hän vain totesi että "numeroni on 77". Tämän jälkeen jouduin muilta ihmisiltä kysymään, että mitä tämä numero 77 oikein tarkoittaa. Selvisi, että se on huoneen numero, jonne minun pitää seuraavaksi jonottaa. Löysin oikean paikan ja asetuin jonoon. Ehkä puolen tunnin kuluttua joku mies tuli ja kävi kirjoittamassa kaikkien papereihin "1.36" ja kehotti lähtemään. Jälleen kerran jouduin tiedustelemaan että mitä tämä 1.36 nyt sitten tarkoitti, ja minulle kerrottiin että se on kellonaika jolloin pitää tulla takaisin. Kävin siis poikien kanssa lounaalla ja palasin takaisin jonoon. Aamulla virkailija oli sanonut että saattaisin saada viisumin päivässä tai sitten siihen voisi mennä 5 päivää. Minua alkoi oikeasti ahdistaa ja pelottaa etten pääse ikinä pois maasta, ja otin yhteyttä Etiopian Suomen suurlähetystöön. Lähetystöstä vastattiin heti, ja minulle vakuutettiin että lähetystö auttaisi minua kaikin mahdollisin keinoin, jos asiat eivät virastossa mene niin kuin toivon. Konsuli oli äärimmäisen ystävällinen ja tukeva, ja tarjosi juuri sitä mitä sillä hetkellä eniten kaipasin, että asiani otetaan vakavasti ja minua kohdellaan kunnioittavasti. Jonotuksen edetessä huomasin jälleen kerran että meno ei Etiopiassa ole millään tavalla niinkuin Suomessa. Jonottaminen vaikutti ihmisille olevan aivan mahdotonta, ja useammin kuin kerran se samainen mies tuli väkivalloin tuuppimaan ihmiset takaisin edes jonkinlaiseen jonoon. Lopulta noin neljä tuntia jonotettuani pääsin virkailijalle, jolle ensitöikseni sanoin haluavani pikaviisumin. Vastaus oli että tänään ei onnistuisi, tule huomenna aamulla 8.30 uudestaan.

Palasin paikalle aamulla, mutta osasin ennakoida olin ovien takana jo 7.30. Pääsin jonoon seitsemänneksi, mutta ovien auettua helpotuin huomatessani ihmisten olevan menossa ei paikkoihin ja itse pääsin toiseksi siihen jonoon johon halusin. Virkailijat toki tulivat töihin vasta 8.50. Sama virkailija kuitenkin totesi aamulla, että jos haluan kiireellisen käsittelyn, minun pitää pyytää se herralta nimeltä Ato Atgend ja lähetti minut pois. Taas kerran kiertelin ympäriinsä kysymässä ihmisiltä että a) kuka on Ato Atgend, b) mistä löydän hänet ja c) miksi minun pitää hänet tavata. Sain vastaukset kysymyksiini ja löysin itseni taas kerran jonosta. Edessäni jonossa oli saksalainen Lars-Erik, joka alkoi juttelemaan kanssani. Selvisi, että hänellä oli ollut täsmälleen samanlainen tilanne. Hänenkin viisuminsa oli ollut kaksi kuukautta vanhentunut, ja hänet oli ensin määrätty oikeuteen, jossa hänet oli tuomittu vuodeksi vankeuteen ja sakkoihin. Vankilan hän oli onnistunut välttämään, mutta sakkoja piti maksaa. Oikeudessa oli selvinnyt, että aikaisemmin lentokentällä on myönnetty kolmen kuukauden viisumeita, mutta hiljattain se muutettiin vain kuukauden viisumeiksi. Kaltaisillamme matkailijoilla ei kuitenkaan ole mahdollista olla tietämättä tätä, sillä kentällä on kuulemma amharinkielinen ilmoitus asiasta. Nyt Lars-Erik oli kolmatta viikkoa joka päivä käynyt asioimassa virastossa, sillä viisumia ei oltu vieläkään saatu kuntoon. Saksan suurlähetystön kirjeet tai työnantajan visiitit eivät myöskään ainakaan ole helpottaneet prosessia. Lisäksi Lars-Erik kertoi, että mies jonka luo olin jonottamassa oli koko paikan vittumaisin tyyppi, ja täytyi vain toivoa että hän olisi hyvällä päällä meidän asioita käsitellessään. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi oikeasti olla kusi niin sanotusti sukassa. Onnekseni minä halusin vain miehen kirjoittavan paperiini "kiireellinen". Tämän hän suostui tekemään, ja oli nähdäkseni jopa pienen hivenen ystävällinen. Kun paperissa nyt viimein luki "URGENT!", meno muuttui heti. Pääsin jonojen ohi, minulle oltiin ystävällisempiä, tai niin ainakin hetken aikaa luulin. Seuraavalla tiskillä minun määrättiin maksavan 688 dollaria. Käteistä minulle ei juuri ollut, eikä varsinkaan dollareina. Jouduin siis poistumaan virastosta pankkiin.

Pankissa päättelin että koska pankkikorteilla ei tässä maassa tee oikeastaan yhtään mitään, on parasta että ensin nostan tuon summan birreinä ja sitten siirryn vaihtamaan sitä dollareiksi. Voitte vaan kuvitella kuinka paksu pinkka rahaa minulla oli hallussani, kun nostin 700 dollaria valuutassa jonka suurin seteli on noin 4 euron arvoinen. Kun minut oli ensin pompoteltu seitsemältä luukulta aina vaan seuraavalle, totesi virkailija että ei kukaan noin suurta summaa tarvitse viisumia varten. Jouduin toimistoon vakuuttamaan jonkintason pomon siitä, että todellakin tarvitsen 700 dollaria viisumiani varten. Jälleen minulla kävi tuuri ja pomo uskoi minua. Vielä muutama paperi täytettäväksi ja kahden eri luukun kautta ulos. Nyt oli jo lounasaika ja virasto taas kiinni. Mule oli lisäksi minua etsiessään kuullut tuttunsa tulkkaamana että virasto ei välttämättä iltapäivällä enää aukea. Tämä tietysti helpotti oloani entisestään, mutta en voinut muuta kuin odottaa ja toivoa.

Pääsin virastoon sisälle, mutta paperini Urgent-merkintä ei vihaista väkijoukkoa vakuuttanut. Jouduin asettumaan väkijoukkoon sekaan ja toivoa pääseväni joskus sisälle. Sama mies kävi kolmesti tuuppimassa joukkoa enemmän jonoa muistuttavaan muodostelmaan, ja kerran kohotti kätensä lyödäkseen erästä naista, joka ei liikkunut tarpeeksi nopeasti. Onneksi käsi kuitenkin laskeutui nopeasti, sillä en tiedä mitä olisin tehnyt tai mitä olisi tapahtunut jos jotain olisi oikeasti lyöty. Millään tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta, sillä nyt väkijoukon strategia oli toimiston oven auetessa joukkovoimalla tunkea mahdollisimman monta ihmistä kerralla sisälle. Olin joukossa sellaisessa asetelmassa, että en viimeiseen puoleen tuntiin seisonut itse, sillä joukon tunku oli niin kova. Seuraavassa sysäyksessä päädyin sisälle. En kävellyt itse vaan minut tungettiin ja kaikessa tohinassa loukkasin polveni. Nyt olin kuitenkin sisällä toimistossa, ja enää pitäisi päästä maksamaan. Kun vuoroni viimein tuli, virkailija taskulaskimella laski uudelleen mikä summani oikein olisi. Tällä kertaa summa oli kuitenkin 725 dollaria, kuulemma koska hakemus oli kiireellinen. Hakemus oli toki ollut kiireellinen jo ennen lounasta, mutta se ei muuttanut naisen mielipidettä. Kun en millään saanut vakuutettua että minulla oli vain 700 dollaria mukanani ja että ennen lounasta nainen oli itse paperiini kirjoittanut että tarvitsen 700 dollaria, käännyin muiden ihmisten puoleen. Kellään toimistossa ei ollut lainata minulle 25 dollaria, ja eräs nainen kävi jopa huoneen ulkopuolella kyselemässä muita ihmisiä auttamaan. Ulkoakaan ei apua herunut, mutta onneksi yksi toimistossa odottavista naisista heltyi auttamaan. Hän sanoi että voisin saada hänen viimeisestä 100 dollarin setelistään 25 dollaria, sillä aamulla hänelle sanottiin että hänen summansa olisi 75 dollaria ja rahan pitäisi siis riittää. Sain oman laskuni maksettua ja annoin 75 dollaria takaisin naiselle. Halusin tietysti maksaa rahan heti takaisin, joten lupasin odottaa naista, jotta voisimme yhdessä mennä hakemaan rahaa automaatista. Kun naisen vuoro tuli, hänen maksettavansa summa olikin yhtäkkiä 100 dollaria. Nyt nainen ei siis voinut maksaa omaa summaansa, sillä oli ystävällisyyttään lainannut minulle 25 dollaria!

Minulle oli jo annettu kuitti jonka mukaan viisumini olisi haettavissa iltapäivällä kello 16.30. Oloni oli siis samaan aikaan äärimmäisen helpottunut, mutta toisaalta äärimmäisen syyllinen, että tuo ystävällinen nainen ei nyt saisi asioitaan hoidettua minun takiani. Hän ei kaikesta huolimatta meinannut millään suostua siihen että maksan hänelle takaisin, mutta lopulta annoin sähköpostini ja sanoin että keksin kyllä jonkin keinon jolla maksaa raha takaisin.

Nyt piti vielä hankkia uusi lento. Sain juuri sähköpostin lähetettyä Suomeen, ennen kuin akkuni loppui. Otin virastolta, viisumi taskussa, taksin lentokentälle saadakseni lipun illan koneeseen. Kentällä kuulin että se ei onnistuisi, sillä alkuperäisessä lipussani oli vaihtolento, jota ei kentällä pystyttäisi varaamaan. Minun pitäisi siis mennä lipputoimistoon, joista siihen aikaan oli enää yksi auki Hiltonissa toisella puolella kaupunkia. Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään rahaa, sillä korttien nostorajat olivat täynnä ja käteinen loppu. Palasin kotiin miettimään ratkaisua ja sain puhelimeen viimein virtaa. Minua odotti sähköpostissa liput, joiden päivämäärä oli lauantai 14.12. Nyt minulla siis oli viisumi viimein kunnossa ja liput sähköpostissa, kaikki vaikutti olevan viimein kunnossa.

Seuraavana aamuna, lauantaina, olin nettikahvilassa yrittämässä tehdä check iniä lennoille. Järjestelmä ei kuitenkaan suostunut yhteistyöhön vaan sanoi että varaustani ei löydy. Palasin taas sähköpostiin tuijottamaan lippua ja miettimään että mitä nyt, kun viimein tajusin että päivämäärä oli 14.12., koska lento lähti keskiyön jälkeen. Minun lentoni oli siis lähtenyt jo eilen, eikä suinkaan tänään! Nyt meinasi järki jo lähteä. Onneksi Mule oli kanssani, rauhoitteli ja saattoi lipputoimistoon. Toimistossa sain kuulla että ensimmäisen vaihtoehdon vaihtoyhteys Frankfurtista Suomeen oli täynnä. Toinen vaihtoehto, vaihtoyhteys Tukholmasta Suomeen oli koneen mukaan fine, mutta järjestelmä ei suostunut varmistamaan varausta. Virkailijakin kehotti soittamaan Suomeen ja pyytämään jotakuta varaamaan minulle varman yhteyden. Saara hoiti homman kotiin, ja nyt minulla oli lennot lauantai-illalle. Henkisesti olin kuitenkin aivan rikki ja nyt lopullisia jäähyväisiä varmisti pelko asioiden epäonnistumisesta. Kaikki meni kuitenkin etiopialaisella mittapuulla varsin hyvin. Lentoni portti vaihtui neljästi, ennen kuin viimein pääsin oikeaan koneeseen. Lento sujui ilman suurempia ongelmia, mitä nyt ateriani oli kuulemma annettu vahingossa väärälle henkilölle ja pääsin syömään vasta kun muiden astioita jo korjattiin pois. Tukholmassa olin jo melkein kotona, kun pikaruokaravintolassa minulle tuotiin väärä hampurilainen.

 
Perillä Helsinki-Vantaan lentokentällä rinkkaani ei löytynyt, mutta olin sentään Suomessa. Ikinä ei ole loska ja kylmyys tuntunut niin ihanalta! Rinkkanikin saatiin lopulta kannettuna kotiovelle, ja kaikki tavarat olivat tallessa. Nyt en enää osaa sanoa mitä mietin. Pää on vieläkin aivan sekaisin kaikesta, mutta toivottavasti tämä tästä tasaantuu.

Baaria pitävä perhe, isä, veli ja yksi tyttäristä valitettavasti puuttuvat kuvasta.

Onnellisena takaisin Suomessa. Kuvassa myös perheen minulle antama lahja, joka on huomattavasti kauniimpi tässä paketissa kuin ilman pakettia.

Syvemmälle paikalliseen kulttuuriin

Aika monta päivää on taas vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin tänne mitään. Täytyy sanoa että viimeisten parin viikon aikana mielen ja ajatukset ovat vallanneet lähinnä Suomesta haaveilu. Keskimäärin joka toinen päivä haluan kotiin ja kaikki Etiopiassa ärsyttää ja toisina päivinä rakastan kaikkea, en haluaisi jättää näitä ihmisiä ja tätä elämänmenoa ja Suomikin tuntuu kaukaiselta ja kylmältä. Nyt olen kuitenkin viimeistään alkanut ymmärtää miksi etukäteen minulle sanottiin kolmen kuukauden olevan aivan tarpeeksi pitkä aika Etiopialle, sillä matka tulisi olemaan fyysisesti ja henkisesti rankka. Fyysisesti rankkaa on ollut kasviproteiinin puute ja ilmansaasteet. Olen toistaiseksi laihtunut noin 8 kiloa, ja parissa viikossa saman vaa'an mukaan paino oli tippunut kilon. Parhaani mukaan olen nyt yrittänyt syödä ranskalaisia joka päivä ja aina lisätä öljyä kaikkeen mahdolliseen ruokaan, mutta saa nähdä mitä vaaka tulee näyttämään Suomessa.

Henkisesti paikallinen kulttuuri on asettanut omat haasteensa. Pari viikkoa sitten tuli heitettyä läppää homoista ja homoudesta itävaltalaisten aloitteesta. Itse tartuin syöttiin ja olen nyt yrittänyt vitsin varjolla puhua asiasta kavereideni kanssa. Parhaat ystäväni ovat hyvin suvaitsevaisia ja uskovat kaikkien ihmisten olevan tasavertaisia esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Toisaalta olen kuullut heiltä, että homoiksi epäiltyjen pahoinpitelyt ovat täällä hyvin yleisiä ja tarpeeksi vahvat epäilyt tietysti johtavat viiden vuoden vankeuteen, homouden ollessa virallisesti laitonta. Yritä siinä sitten juhlistaa Suomen tasa-arvoista avioliittolakia, kun paikallinen tilanne on tämä! Samoin kuulin että esimerkiksi kuurojen tiiviistä yhteisöstä huolimatta homot erotettaisiin ja eristettäisiin yhteisöstä välittömästi ja eräs kavereistani kertoi nähdessään homoja ensin tietysti hakkaavansa ne ja sitten ilmoittavansa poliisille. Voitte vaan arvata vaikuttaako tämä meidän kaveruuteemme millään tavalla.

Tässä viimein kuvallinen todiste Sandran ja Trudlin vierailusta.

Paikalliset arvot ovat muutenkin aika kovat. Vaikka perhe ja yhteisöllisyys ovat tärkeitä, ei oman yhteisön ulkopuolisilla vaikuta olevan kovin suurta arvoa. Erään esimerkin tästä näin sunnuntaina kun nuoren miehen varastettua jotakin lähti monilukuinen joukko aikuisia miehiä jahtaamaan tätä nyrkin kokoisia kiviä heitellen. Ymmärrän että poliisilta on turha tässä maassa apua odottaa, ja tietysti toisilta ihmisiltä varastaminen on lähtökohtaisesti väärin, mutta olisi silti kiva pitää jonkinlainen kohtuus ja oikeus reagoinnissakin. Alan ymmärtää mitä järjestään kaikki paikalliset tarkoittavat sanoessaan että elämä Etiopiassa on kovaa. Vaikka reagointi tässä varkaustapauksessa meni mielestäni liian pitkälle, oli kyse paikallisten näkökulmasta siitä että yhteistö tukee toisiaan ja että lähimmäisiä autetaan tilaisuuden tullen. Tämä yhteisöllisyys onkin omista ongelmistaan huolimatta luultavasti parasta mitä Etiopialaisella kulttuurilla on tarjota.

Juurikin viime sunnuntaina sain kyllä aika monipuolisen kuvan paikallisesti kulttuurista. Olimme sopineet Mulen ja Robelin kanssa menevämme taas Mount Entotolle maisemia katsomaan, tällä kertaa huipulle asti. Kukaan ei ollut tiennyt, että sattui olemaan ensimmäinen adventti, ortodoksien suuri juhlapäivä. Koko vuori oli aivan täynnä ortodokseja juhlimassa kuka mitenkin. Hypättyämme ulos taksista törmäsimme lähes välittömästi Mulen ja Robelin tuttuihin, jotka olivat tulleet juhlimaan vuorelle. Lyöttäydyimme seuraan, ja nopeasti selvisi että juhliminen tarkoittaa (täälläkin) ryyppäämistä. Aluksi toki söimme vähän injeraa, sillä minun oli pakko saada jotankin ruokaa kehooni. Kymmenisen ihmistä jakoi yhden tarjottimellisen injeraa sekä syöden itse että paikallisen tavan mukaan syöttäen toisia. Saatatte arvata että jälki oli myös sen näköinen. Ruokaa oli housuilla ja paidoilla ja lattialla ja kaikkien kädet olivat suurin piirtein kyynärpäätä myöden ruuassa :) Tämän jälkeen aloimme kiertää alueen ihmisten kodeissa, jotka muuttuivat juhlan ajaksi baareiksi. Ihmiset kiersivät vapaasti talojen pihoja ja asukkaat kantoivat kaikille halukkaille kannukaupalla paikallista alkoholijuomaa. Ihan varma en ole mitä juoma oli, mutta sameaa mustanruskeaa nestettä joka haisi alkoholille juotiin monta mukillista per nenä. En tiedä oliko kyseessä enemmän uhka vai mahdollisuus, mutta satuin olemaan ainoa valkoinen koko vuorella sinä päivänä. Yleensä vuori houkuttelee paljon valkoisia turisteja, mutta nyt näimme ensimmäiset vasta laskeutuessamme alas. Juhlaväelle tämä tietysti tarkoitti vielä erityisempää syytä juhlaan. Jokaisessa pihassa jossa poikkesimme sain suurta huomiota ja suosiota osakseni, minulle laulettiin, käteltiin, halattiin, vähän tanssittiinkin ja minusta haluttiin ottaa kymmeniä kuvia erilaisissa tuntemattomista ihmisistä koostuvissa kokoonpanoissa. Juhlaväen seassa kierrellessämme minut haluttiin kutsua mukaan jonkin heimon miesten perinteiseen tanssirinkiin, johon en kyllä uskaltanut mennä. Ringissä miehillä oli isot puiset kepit, ja kukin kävi vuorollaan tanssimassa ja laulamassa ringin keskellä samalla kopistellen kepillä muita tanssijoita. Retki vuorella päättyi iloisissa tunnelmissa alas kävelemiseen, mutta humalaisesta väenpaljoudesta johtuen en saanut otettua yhtään maisemakuvaa vaikka se oli ollut alkuperäinen tarkoitukseni. Hauskaksi päätökseksi vuoren juurella eräs aikaisempaan minusta hullaantuneeseen seurueeseen kuulunut vanhempi mies halusi tulla sydämellisesti kiittämään minua jostakin, en tiedä mistä. Halasimme varmaan viisi kertaa kättelyjen lisäksi ja koko ajan sain kuulla erilaisia kiitoksia siitä että.. ööh.. olen olemassa? Mies löi käteeni yhden birrin setelin ja toivoi minun pitävän sen muistona :)

Syömme injeraa

Kolmanteen pihaan pysähtyessämme jengi oli jo iloisesti humalassa.

Yksi lukuisista kuvista tämän tuntemattomista koostuvan porukan kanssa.

Tämä mies kuului seurueeseemme, mutta vaikka en puhunut hänen kanssaan mitään hän halusi kuvan jossa yhdessä pitelemme mukillista tuota mystistä juomaa.

Matkalla alas haluttiin ottaa paljon kuvia.

Kaverikuva.

Juuri tämän enempää ei maisemakuvia voinut tällä matkalla ottaa.

Väki oli kaupungissakin selvästi iloisella mielellä sillä myöhemmin illalla minut kutsuttiin mukaan ihmisten koteihin juhlimaan ja ruokaa ja juomaa tarjottiin koko ajan vain lisää.

Pelkkää juhlaa elo ei kuitenkaan ole ollut. Perjantaina sain huomata ettei sinisilmäisyyteni ole kaikesta kokemastani huolimatta vieläkään täysin hävinnyt. Minun piti tavata Robel aamulla kuurojen kahvilassa. Odoteltuani noin tunnin tajusin viimein ettei Robel taida olla tulossa. Tuolloin kahvilan omistajaksi esittäytynyt tyyppi päätti korvata harmini näyttämällä minulle paikallisia kirkkoja ja suureen juhlaan valmistautuvia ortodokseja. Ajattelin hänen olevan vilpitön, ja ainakin minulla oli kontakti häneen kahvilan kautta, joten ajattelin voivani luottaa häneen. Olisi luultavasti pitänyt alkaa epäilllä hänen ollessaan äärimmäisen avulias ja kaikin mahdollisin keinoin halutessaan minun saavan mahdollisimman paljon irti kirkkojen kiertämisestä. Lopulta en enää halunnut nähdä lisää kirkkoja vaan sanoin haluavani syödä lounasta. Tässä vaiheessa tyyppi halusi että tarjoan hänelle lounaan, koska ystävät tekevät niin. Kun sanoin syöväni yliopistolla, hän sanoi siinä tapauksessa haluavansa rahaa ja menevänsä syömään muualle. Raha piti antaa heti, sillä hän ei halunnut ihmisten yliopistolla näkevän minun antavan hänelle rahaa. En tietenkään suostunut siihen että minulta halutaan rahaa siitä hyvästä että hän nimenomaan itse välttämättä halusi viedä minut katsomaan niitä kirkkoja. Riitelimme pitkään, en antanut hänelle rahaa ja tiemme erosivat kirousten saattelemana. Heti aamulla kun olimme tavanneet tyyppi kertoi vihaavansa kiinalaisia kun ne vaan tulevat tänne viemään paikallisten työt eivätkä kunnioita paikallista kulttuuria. Kun erosimme riidoissa hän julisti että kaikki valkoiset vain tulevan Afrikkaan väärennetyin paperein katsomaan mitä varastettavaa täällä olisi siirtomaa-ajan jälkeen, me suomalaiset olemme kaikki vain rahan perässä ja että nyt hän vihaa suomalaisia eikä halua enää tavata yhtäkään suomalaista. Kaiken kaikkiaan hieno mies siis.

Ennen riitaantumistamme tyyppi halusi välttämättä ottaa minulle valokuvia kirkoista muistoksi.

Tämä oli joku kolmen kuolleen lapsen muistomerkki.

Viime viikolla viimein tapasin parikin töiden kannalta olennaista henkilöä, joiden kanssa yhteistä aikaa oli yritetty löytää monta viikkoa. Näiden tapaamisten seurauksena paljastui kuitenkin aina vain uusia ongelmia ja aikaisemmin miettimäni ratkaisutehdotukset osoittautuivat hankaliksi tai ehkä jopa mahdottomiksi toteuttaa. Aloitin samalla kirjoittamaan harjoitteluni loppuraporttia, johon yritän saada kaikki havaitsemani asiat mukaan. Vaikka kirjoitan raportin harjoitteluni lähtökohdista ECDD:lle yliopistoprojektin näkökulmasta, toivon sen palvelevan myös muita tahoja kehitysyhteistyön jatkamisen merkeissä. Minun pitää vain jaksaa muistaa että raportti nimenomaan tähtää asioiden parantamiseen, vaikka epäkohtien luetteleminen ja niiden päivittäinen ajatteleminen vähän tuppaa masentamaan.

Yliopistolla asuvat kilpikonnat onneksi piristävät. Eilen tapasin kaksi heistä parittelemassa.